13.5.2015

Säännöllisyys


Äiteinpäivänä kävimme pelaamassa minigolfia, josta kuva todisteena. Tämä sai miettimään erästä vanhemmuuteenkin vaikuttavaa "neuroosiani", jos termin löyhä, arkikielinen käyttö sallitaan. Olen nimittäin eksessiivisen taipuvainen keskittymään sääntöjen noudattamiseen. En minä sikäli laput silmillä kulje, että mietin kyllä, mitkä ovat tarpeellisia sääntöjä ja mitkä eivät. Useimmiten tämä ei kasvattamiskontekstissa näin ollen muodostu suuremmaksi ongelmaksi.

Mutta nimenomaan erinäisten pelien yhteydessä en välttämättä ole aina kovin mukavaa seuraa. No, aika monien muiden ihmisten ongelma lienee, etteivät he osaa hävitä tai voittaa sosiaalisesti suotavalla tavalla. Minua sen sijaan kiinnostaa voittamista selvästi enemmän se, että kaikki noudattavat sääntöjä tarkasti. Jotta tämä olisi mahdollista, säännöistä tarvitsee myös muotoilla yksiselitteiset. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että olen pelannut aika paljon lautapelejä viime aikoina ja jopa kehitellyt omia sellaisia. Pelailu on mukava yhteinen harrastus minun ja vaimonkin kesken, mutta se on myös aiheuttanut pahimpia konflikteja välillämme. Hopeareunus tässä on, että jos peliriidat ovat pahimmasta päästä, taitaa meillä mennä aika hyvin.

Pelien yhteydessä anaalisuuteni saa siinä mielessä irrationaaliset mittasuhteet, että sääntöjen noudattaminen nousee hauskanpitoa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Tosin itselläni ei olekaan järin hauskaa, jos pelejä pelataan miten sattuu. Ilman sääntöjä peleistä katoaa mielekkyys ja niistä tulee vain sarja satunnaisia tekoja. Säännöt ovat pelien pointti. En ymmärrä sääntöjen taivuttajia. Mikä ilo voittamisestakaan on, jos sen on saavuttanut huijaamalla? Eihän se edes ole voittamista. Pelissä on hyvä vain, jos osaa luovia voittoon sääntöjen puitteissa – siinä määrin kuin kyse ei ole pelkästä sattumasta.

No, palatakseni minigolfiin arvasin kyllä jo ennen radalle menemistä, että Kainin kanssa sääntöjä tarvitsee tulkita luovasti. Onhan kyseessä kolmivuotias. Jouduin pinnistelemään keskittyäkseni siihen, että Kainilla on etupäässä vain hauskaa. Kyllä minä siinä ohessa vähän annoin sääntöihin liittyviä ohjeita, mutta otin tietoiseksi tarkoituksekseni vain ylipäätään opettaa hieman kärsivällisyyttä ja tarkkuutta sen sijaan, että olisin yrittänyt saada kaikki ohjeet läpi.

Ennen peliä kysyin Tessalta, merkitäänkö Kaininkin lyöntitulokset lappuun kuten muiden. Alkuun niitä merkkailinkin, mutta kun kävi hyvin ilmeiseksi, etteivät hänen tuloksensa ole mitenkään yhteismitallisia omiemme kanssa, lakkasin. Kun puhuimme pisteistä pelin jälkeen, Kain kysyi, paljonko hän sai. "Kahdeksankymmentäviisi", Kainin mummo heitti hatusta. Varmaan Kainista oli kiva saada jokin numero, kun muutkin saivat. Minä vain olen sillä tavalla kummallinen, etten tuollaiseen pysty. Suhtaudun kielen totuusfunktiivisuuteenkin monesti typerryttävän vakavasti.

Tiedostan kyllä, että lapsen kehityksen kannalta olisi monesti sääntöjen noudattamista tärkeämpiäkin arvoja. Tällainen systemaattisuus on vain niin kiinteä osa itseäni, että olen jo pitkälti hyväksynyt, etten sitä voi suurelta osin muuttaa. On niitä kai pahempiakin luonteenpiirteitä vanhemmalle. Kuten näemmä monissa blogikirjoituksissani, tarjoan jälleen kasvatukselliseen huoleen jonkin lohdullisen näkövinkkelin itselleni ja kenties myös lukijalle: yksi asia, jonka lapsen on tarpeen oppia, on se, että ihmiset ovat erilaisia ja eri ihmisten kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen eri keinoin. Minunkin puutteitani voi joutua sietämään.

Yksi ongelma lasten – jolla viittaan lähinnä Kainiin ja siskoni lapsiin – kanssa pelatessa on sekin, että on hyvin luonteeni vastaista antaa lapsille tasoitusta. Siinä mielessä tasoitusta voisi joskus jopa antaa sääntöjen puitteissa, että peleissä voi usein tarkoituksellisesti toimia tavalla, joka on itselle haitaksi ja kanssapelaajien hyödyksi. Kyse ei kuitenkaan ole taaskaan siitä, että minun tarvitsisi voittaa, vaan siitä, että kilpailullisten pelien idea on yrittää voittaa. Niistä katoaa yhtä lailla mielekkyys, jos niillä ei ole selkeää tavoitetta. Olenkin aika lailla päättänyt, että minä en anna tasoitusta lastenkaan kanssa. Jos tämä ei kelpaa, minun kanssani ei kannata pelata.

Kain ei onneksi vielä pidä voittamista kovin tärkeänä. Tai joskus hän jopa katsoo voittaneensa silloinkin, kun ei varsinaisesti ole voittanut. En minä tätä käsitystä aina oikaise. Ehkä Kain onkin tavoitellut jotain muuta kuin mitä pelin säännöt ehdottavat ja näin ollen todella on voittanut jotain. Eikä minun sääntöfakkiintuneisuuteni ole muutenkaan toistaiseksi ollut Kainille kummempi ongelma. Voisin kuvitella, että hankausta seuraa vasta myöhemmässä iässä, kun Kainin perspektiivi erilaisista tavoista toimia on koti- ja lähipiiriä laajempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti