19.5.2015

Diippiä shittiä

Kirjoitus käsittelee ulostamisteemaa ja jossain määrin myös yleisesti vessakasvatusta lapsiperheen elämässä, ja se käy suhteellisen alisella psykologisella tasolla. Jos aihe tekee lukijan olon epämukavaksi, kehotan heti kättelyssä siirtymään muiden merkintöjen pariin. Olkaa varoitettuja.

Aloitetaan psykoanalyyttiseen tapaan omasta lapsuudestani. Välillisesti olen päätellyt, että itseeni on, enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti, iskostettu sellainen käsitys, että kakka on luultavasti maailman kammottavin substanssi. En ole kokenut tämän käsityksen hankaloittaneen elämääni merkittävästi ennen huoltajaksi tulemista. No, koiranomistajuudessakin oli tosin haasteensa. Uloste oli myös hyvin keskeinen tekijä, minkä johdosta aikoinaan koko vanhemmuuden pestiä epäilin.

Mitenkö sitten suhtaudun teemaan nyt, kun se on väistämätön osa arkea? Paska homma, mutta jonkun se on tehtävä. Taitaa olla niin, että paskaankin tottuu jossain määrin, mutta ei se vieläkään helppoa minulle ole. Meillä onkin ollut sellainen vähän epäreilun oloinen järjestely, että Tessa on hoitanut enimmät paskaduunit. En minä sitä mitenkään suoranaisesti vaatinut ole, mutta koen kyllä syyllisyyttä ajoittain. Tietysti käytännössä minunkin on joskus pakko hoitaa akuutteja tilanteita, ja nyt raskauden myötä Tessan vointi sanelee välillä hänen toiminnalleen rajoituksia.

Yksi seikka, johon olen joutunut tietoisesti panostamaan, on se, ettei minun inhotukseni aiheuttaisi Kainille pahoja traumoja. Olen minä siinä nähdäkseni roimasti parantanutkin. Kainia pestessäni yritän jutustella kevyesti ja hillitä neuroottista oireiluani. Joskus aiemmin muistan, että Kain näytti siltä kuin häntä ahdistaisi koko touhu minun tuskailuni vuoksi, mutta nykyään hän aika usein pussailee minua siinä samalla ja puhuu pehmoisia. Varmaan asia on siis ihan hyvällä tolalla.

Kainin niin sanottu kuivaksi opettelu on ollut meillä nyt ajankohtainen teema jo hyvän aikaa. Olemme olleet monesti laiskoja ja pukeneet Kainin vaippaan, jotta ei tarvitsisi hössöttää ja kantaa huolta paikkojen likaantumisesta; se likaantuminenkin nimittäin ahdistaa minua kohtalaisesti. Lähiaikoina olemme panostaneet vähän enemmän ja Kainin vessakäynnit ovatkin onnistuneet aika usein, vaikka vahinkojakin silti tulee. Mutta "kakka on hankala", kuten Kain itse asian on joskus pukenut. Se on kuitenkin positiivista, että uskon kenties tärkeimmän asian jo menneen perille: varsinkaan ilman vaippaa Kain ei itse haluaisi pissata tai kakata housuun. Joskus vain muut asiat tuntuvat hänestä kiireellisemmiltä kuin vessakäynti.

Kasvatuskeskustelussa tavataan nähdäkseni toistuvasti kaunistella yhtä asiaa: lapsia opetetaan ja luultavasti myös on tarpeen opettaa häpeämään. Kirjoituksen teemaan liittyen puhun tietysti häpeästä, joka liittyy housuun kakkaamiseen – ja sama pätee tietysti myös housuun pissaamiseen. Kuvittelisin, että useimmilla aikuisilla ihmisillä tärkein motivaatio olla toimittamatta asioitaan julkisilla paikoilla liittyy häpeän välttämiseen. Jostainhan se on opittu. Tietysti housujensa tuhriminen on lisäksi epämiellyttävää. Voi siitäkin toki keskustella, onko tällainen kollektiivinen häpeä yhteiskunnallisesti välttämätöntä, mutta tässä yhteydessä lähden siitä oletuksesta, että haluamme jatkossakin pitää puheena olevat eritteet pääasiassa eriöiden kontekstissa.

Toinen puoli asiassa on, että lapselle pitäisi myös opettaa tasapainoista suhtautumista itseensä ja kehoonsa ja sitä rataa. Tessa on monesti maininnut lukeneensa seksuaalisista ongelmista, joita voi seurata kasvattajien vaikeasta suhtautumisesta ulostamiseen. Voisin kuvitella tässä olevan perää, joskaan itse tutkimuksiin en ole perehtynyt. Joka tapauksessa olisi siis löydettävä jokin tasapaino: housuun kakkaamisesta tarvinnee torua, mutta ei siinä määrin, että lapsen vallitseva tunne alkaa olla itseinho. Rajanveto on hankalaa.

Omista komplekseistani johtuen olen yrittänyt olla varsin varovainen, etten lipsahda toruissani liioittelun puolelle, mutta välillä tuntuu, ettei vessaopetteluun saa riittävää pontta ilman kyllin jämäkkää otetta. Välillä jokseenkin huomaamattani ja välillä taas aivan tarkoituksella tulen vedonneeksi sosiaaliseen paineeseen – siihen, että onhan se vähän noloa, jos housuihin livahtaa ylimääräistä vielä myöhemmällä iällä, kun kaikki ikätoverit ovat jo oppineet käymään vessassa. Ja kyllä Kain vahinkoja jonkin verran nolosteleekin.

Tässäkin asiassa minun tarvitsee muistuttaa itseäni, että kehujen kautta oppiminen johtaa oletettavasti monesti pidemmällä tähtäimellä parempiin tuloksiin kuin ei-toivotusta toiminnasta moitituksi tuleminen. Kenties yksittäisen negatiivisen huomautuksen vaikutus on voimakkaampi, mutta lieveilmiöinä tullee tarpeettoman voimakasta ahdistusta ja sen sellaista, mikä taas aiheuttaa lisää ongelmia. Kyllä minäkin Kainia jatkuvasti kannustan, kun vessakäynnit onnistuvat. Ennen omakohtaista kokemusta aiheesta katsellessani lapsiperheitä vierestä arvelin, että vanhemmuus kysyy rutkasti teeskentelykykyä, kun pienistäkin lapsiin liittyvistä asioista pitää esittää olevansa innostunut. Senkin olen tässä kuitenkin tullut havainneeksi, että esimerkiksi juuri onnistuneet vessakäynnit kyllä jaksavat oikeasti ilahduttaa, kun on joutunut pyörittämään vaippa- ja pyllynpesuruljanssia aikansa.

3 kommenttia:

  1. Tässä postauksessa ei ole kuvaa.

    VastaaPoista
  2. Heh, ei ole kuvaa ja ehkä niin on hyvä :)

    Mutta siis hei Mauri, kiitos, että jaat ajatuksiasi ja kokemuksiasi vanhemmuudesta. Kirjoitat niin kauniisti vaimosta ja pojasta. Tekstissäsi myös kirjallinen ilmaisu on miellyttävää lukea ja persoonallista.

    Itsekin olen käynyt läpi aatoksia samoista aiheista. Minä olin aikoinani juuri yksi vuotta täyttäneen pojan yh-äiti, kun tapasin kivan miehen ja aloimme seurustella. Olemme pari vieläkin, ja poika on jo rippikoulussa. Pikkulapsivääntöä saan harrastaa siskontyttöjen (4 ja 5 v.) kanssa.

    Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
    t: Johanna (Tessan entisen blogin lukija) Itä-Suomesta

    VastaaPoista
  3. Kiitos positiivisesta palautteesta! Terveisiä Tessalta.

    VastaaPoista