2.6.2015

Kapitalismi varhaiskasvatuksessa

Olen poliittisesti varsin vasemmalla. Tästä seuraa haasteita vanhemmuudelle, kun elämme kapitalistisen yhteiskunnan keskellä. Tässä yhteiskunnassa omaisuus kun on melko keskeinen ja usein kolmivuotiaankin todellisuuteen tunkeutuva käsite. Esimerkiksi taloyhtiön pihalla on tarvinnut joskus muistuttaa Kainia siitä, että on hyvä pyytää lupa ennen kuin ottaa toisten leluja käyttöönsä.

Itse en sikäli ole koskaan ollut käytännön tasolla järin radikaali, että olen varsin sopeutunut kunnioittamaan omistajuutta. Tämä ei ole niinkään moraalinen eikä järin harkittu valinta vaan palautuu paljolti, sanalla sanoen, nössöyteeni. En ole oikein uskaltanut uhmata ketään tällä tasolla. En ole tästä mitenkään ylpeä enkä sikäli tahtoisi kasvattajana opettaa suoraan tällaista mallia eteenpäin vaan ennemmin itsenäistä ajattelua ja rohkeutta. Olen myös jokseenkin kiintynyt joihinkin omiin tavaroihini ja tarkka niistä, joten en ole itse kovin hippi roolimalli. Olen lisäksi siinä määrin introvertti, että kovin laajalle ulottuva yhteisöllisyys tuntuu omakohtaisesti ahdistavalta ajatukselta. En sano, että tämäkään olisi aivan ihanteellinen ominaisuus itsessäni, mutta näin kuitenkin on.

Vaikka tämä lienee ikätasolle melko tyypillistä, meitä on välillä vähän harmittanut, kuinka tarkka Kain on omista tavaroistaan. Muut eivät monesti saisi käyttää niitä silloinkaan, kun Kain ei niitä itse tarvitse. Toki samaa olen todistanut usein muidenkin lasten ja jopa koirien kohdalla. Pikkusiskon syntymäkään ei ole toistaiseksi nostanut juuri muita huolia Kainin mielessä kuin sen, että hän ei tahdo jakaa lelujaan. No, siskon tulo lienee mainio tilaisuus opetella jakamaan.

Tessa on pyrkinyt siihen, ettei juurikaan edes puhuisi Kainille omistajuudesta tai rahasta. Jaan sinänsä hänen jalon tarkoituksensa, mutta en aina oikein osaa olla puhumatta siitä. Miksi päiväkodin eteisestä ei saa ottaa kivannäköisiä hansikkaita? Koska ne ovat jonkun toisen ja tällä saattaa tulla niitä ikävä. Miksi kotona ei saa piirtää oman huoneen seinään? (Muun muassa) koska emme omista asuntoa ja seinien uudelleen maalaaminen maksaa. Miksi kitarakotelon päällä ei saa kävellä? Koska kitara voi mennä rikki ja kitara on minun ja minulle tärkeä.

Lienee perusteltua, että jotkin tavarat ovat pääsääntöisesti jonkun tietyn henkilön hallinnoimia. Kärjistettynä esimerkkinä jokaisella lienee hyvä olla oma hammasharja. Samaten lapselle ei välttämättä kannata antaa kaikenlaisia tavaroita vapaaseen käyttöön, koska tämä ei todennäköisesti vielä hallitse niiden käyttöä, saattaa helposti rikkoa ne ja pahimmillaan vahingoittaa niillä itseään tai muita. Tietysti varovaista esineiden käsittelyä kannattaa silti vähitellen harjoitella. Enkä minä anarkisti ole. Katson yhteiskunnalliset rakenteet tarpeellisiksi, kunhan ne vain ovat oikeanlaiset, mikä tarkoittaa viime kädessä kollektiivisen hyvinvoinnin optimaalista edistämistä. Uskon, että yhteisomistajuutta voitaisiin kuitenkin hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän.

En muista Kainin vielä kertaakaan kysyneen, miksi jokin esine tai muu asia on jonkun tietyn tahon omistama, mutta eiköhän hän sitä ennen pitkää kysy. Ja se onkin vaikein kysymys. Tässä yhteiskunnassa omaisuus jakautuu nähdäkseni varsin mielivaltaisin perustein. Itse en yleensäkään pidä ansion käsitettä korkeassa arvossa, mutta tässä yhteydessä en taida lähteä avaamaan tarkemmin miksi. Moni muu kuitenkin pitää.

Vaikka ansioista välittäisikin, näen itse hyvin löyhän yhteyden minkäänlaisen konsistentin ansiokäsityksen ja omaisuuden aktuaalisen jakaantumisen välillä. Ansioajattelussa olennaista siis on, mitä toimija on itse aiheuttanut ja mikä on aiheutunut ulkoisista olosuhteista. Esimerkiksi ihmisillä, joilla on lapsuudessa todella huonot kotiolot, on nykyisellään tosiasiassa merkittävästi huonommat mahdollisuudet nousta aikuisena taloudellisesti vakaaseen asemaan. Monikaan ei varmaan silti väittäisi, että he ovat itse ansainneet asemansa. Ja jos jonkun elämänhallintaongelmiin ovat syynä vaikkapa varhaiset traumat, ei hän itsekään välttämättä tiedä, mistä kiikastaa. Jos ansiot siis sattuvatkin kiinnostamaan, perustavana ongelmana kuitenkin on, että niitä ansioita on usein aika mahdotonta jäljittää.

Käytännössä lapsen kanssa joutuu ennen pitkää tahkoamaan sitä arbitraaristen sääntöjen sarjaa, jolla omistajuus määräytyy. Siinä riittääkin hommaa. Sääntöjä joutuu opettamaan vähintäänkin siksi, että ne ovat osa todellisuutta, jossa lapsi joutuu joka tapauksessa luovimaan. Ei kuitenkaan tunnu kovin mielekkäältä opettaa lasta toimimaan sellaisilla säännöillä, joita ei allekirjoita. Siten on myös vaikeaa motivoida. ”Miksi?”-kysymyksiin voi sanoa vain, että joku jossain on tietyllä tavalla säätänyt – todennäköisesti motiivinaan rajattujen tahojen intressien edistäminen. Näitä sääntöjä joutuukin monesti noudattamaan lähinnä siksi, ettei joutuisi kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Enkä minä tietenkään tarkoita, että haluan lasteni tekevän muista piittaamatta ihan mitä lystäävät. Kanssaihmisistä soisin heidän välittävän. Vaikka ei lakiasioita ajattelisikaan, niin vallitsevassa järjestyksessä lienee kohteliasta kysyä naapurilta lupaa hyppynarun lainaamiseen, jotta ei loukkaisi tämän tunteita. Varmaan sitä saa lainaksi kuitenkin, jos kauniisti pyytää. Vaan voisi olla myös perusteltua, että esimerkiksi jotkin ulkolelut olisivat yhteisessä käytössä sen sijaan, että jokainen kynnelle kykenevä hankkii omille lapsilleen erikseen omat tavarat.

28.5.2015

Tyttö

Viime viikolla oli toinen ultraääni. Muutoinkin lääkäreiden tutkimukset antavat ymmärtää, että vauvallamme on yhä kaikki kunnossa, vaikka Tessan olo ei olekaan aina kovin hohdokas. Ultrassa kysyimme myös sukupuolta: tyttöhän se siellä, todennäköisesti ainakin. Vauvalle on jo nimikin, mutta blogissa taidan paljastaa sen vasta syntymän yhteydessä.

Olin toivonutkin tyttöä, joten uutinen ilahdutti minua. Välillä olen törmännyt sellaisiin näkemyksiin, että vauvan sukupuolen ei pitäisi hetkauttaa vanhempia suuntaan tai toiseen, ja kyllä minä sitä vähän ymmärränkin. Pidän itseäni feministinä ja koen tärkeäksi sen, että lasta ei painosteta mihinkään sukupuolimuotteihin. Katson myös, että sukupuolten psykologisia eroja ennemmin liioitellaan kuin vähätellään. Siksi minua itseänikin vähän hämmentää, että vauvan sukupuoli hetkauttaa minua siinä määrin kuin hetkauttaa. Vaan tottahan minä olisin uutta poikaakin rakastanut. Onhan Kainkin ihana.

Isäni puhui siitä, että vauvalle joutuu nyt ostamaan uusia, tyttöjen vaatteita. Vähän ärsyttää noin vanhoillinen näkemys, vaikka ei minun isääni yleisesti ottaen mitenkään erityisen konservatiiviseksi voi nimittää. Tyttömme perii tietysti suurelta osin vain Kainin vanhoja vaatteita, jotka tosin ovat suurelta osin melko kirjavia noin niin kuin sukupuolinäkökulmasta. Räikeän tyttömäisiä vaatteita Kainilla ei kuitenkaan juuri ole ollut. Tessa on ilmeisesti ennen minun astumistani kuvioihin ajatellut, ettei sentään mekkoja pojalle pue, jos Kain ei niitä suoranaisesti vaadi. Ja Tessa on vieläkin hoitanut enimmät vaateostokset Kainille. En ole siis itse joutunut hirveästi miettimään, millaisia röyhelöitä Kainille laitetaan. Eivät minua mekotkaan häiritsisi. Tuntuu jotenkin tyhmältä edes sanoa tuosta, eivät tietenkään. Ja jos Kain mekkoja sattuisi haluamaan, en varmasti ole estämässä. Koruja hänellä on jonkin verran.

Edellinen kappale oli johdantoa siihen, että menimme Tessan kanssa heti ensi alkuun ostamaan vauvalle mekon. Ajattelimme, että kai hänelle ainakin yksi mekko voi olla. Eihän vauvan vaatteilla ole juuri merkitystä sikäli, että ei hän itse niitä sukupuolita tai mitään. Ja jonkinlainen fiksaatio minulle tuli, että haluan pukea tytön ainakin joskus oikein somaksi. Hävettää vähän. Suorastaan liikutuin ja liikutun, kun mietin vauvaamme pienessä, viher-kelta-valkoisessa mekossaan.

Tuo mekko liittyy muutoinkin siihen tytön toivomiseen. Miksi minä tyttöä toivon? Liittyyhän se väistämättä käsityksiini sukupuolista. Kysymys siitä, missä määrin sukupuolet ovat "luontaisesti" erilaisia on sikäli lähtökohtaisesti ongelmallinen, ettei kulttuurittomia ihmisiä päästä oikein missään havainnoimaan. Mitä se luontainen edes tarkoittaa? Vihaan koko sanaa, monissa muissakin asiayhteyksissä. Kasvattajana olennaisinta minusta onkin juuri se, ettei lasta tungeta muottiin voimallisesti. Jos tyttö kuitenkin haluaa tyttöillä tai poika poikailla omasta halustaan, ei sitä toki pitäisi olla rajoittamassa, jos toimintaan ei liity varsinaisia haittoja. Sekin on tosin aika abstraktia, mikä tapahtuu "omasta halusta"; toisaalta kasvattajana haluan kannustaa lasta siihen, että hän ei sortuisi ryhmäpaineen alla.

Minulla on nähdäkseni ollut jonkinasteinen kompleksi miessukupuoleen liittyen. Tässä puhun varsin intuitiivisella ja emotionaalisella tasolla – tietoisen harkitseva puoleni ei tällaisia käsityksiä oikein salli. Lyhyesti muotoiltuna olen tavannut olettaa miesten olevan välinpitämättömiä, itsekkäitä, suvaitsemattomia ja sen sellaista. Itseni olen tietty nähnyt tästä poikkeuksena. Aikuisiällä olen hiljalleen opetellut puhumaan miestenkin kanssa avoimemmin ja ajattelemaan, että hekin ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Katson nykyään monien olevan ennemmin sellaisen mieskulttuurin uhreja kuin aktiivisesti pahoja, mutta luulen, että positiivista kehitystä yhteiskunnassamme kuitenkin tapahtuu.

Taidan kuitenkin suhtautua naissukupuoleen yhä oletusarvoisesti myönteisemmin. Naisille uskallan olla keskimäärin avoimempi. Tätä taustaa vasten attribuoin päässäni tulevalle lapsellemmekin myönteisiä ominaisuuksia sukupuolensa johdosta. Vaan kun ajattelen asiaa, en minä kyllä oleta, että pojat mitenkään syntyjään sen huonompia olisivat. Voi vain olla hankalampi opettaa poikaa vastustamaan sellaista kulttuuria, jota sukupuolensa johdosta hänelle tultaneen ajoittain tarjoamaan. (Kainiin liittyen kirjoitan aiheesta luultavasti myöhemmin lisää.) Enimmäkseen sukupuoli opitaan ympäristöstä, eikä kotiympäristö valitettavasti ole ainut, joka vaikuttaa. Tarvitsee siis opettaa myös puolustautumaan ympäristöä vastaan.

19.5.2015

Diippiä shittiä

Kirjoitus käsittelee ulostamisteemaa ja jossain määrin myös yleisesti vessakasvatusta lapsiperheen elämässä, ja se käy suhteellisen alisella psykologisella tasolla. Jos aihe tekee lukijan olon epämukavaksi, kehotan heti kättelyssä siirtymään muiden merkintöjen pariin. Olkaa varoitettuja.

Aloitetaan psykoanalyyttiseen tapaan omasta lapsuudestani. Välillisesti olen päätellyt, että itseeni on, enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti, iskostettu sellainen käsitys, että kakka on luultavasti maailman kammottavin substanssi. En ole kokenut tämän käsityksen hankaloittaneen elämääni merkittävästi ennen huoltajaksi tulemista. No, koiranomistajuudessakin oli tosin haasteensa. Uloste oli myös hyvin keskeinen tekijä, minkä johdosta aikoinaan koko vanhemmuuden pestiä epäilin.

Mitenkö sitten suhtaudun teemaan nyt, kun se on väistämätön osa arkea? Paska homma, mutta jonkun se on tehtävä. Taitaa olla niin, että paskaankin tottuu jossain määrin, mutta ei se vieläkään helppoa minulle ole. Meillä onkin ollut sellainen vähän epäreilun oloinen järjestely, että Tessa on hoitanut enimmät paskaduunit. En minä sitä mitenkään suoranaisesti vaatinut ole, mutta koen kyllä syyllisyyttä ajoittain. Tietysti käytännössä minunkin on joskus pakko hoitaa akuutteja tilanteita, ja nyt raskauden myötä Tessan vointi sanelee välillä hänen toiminnalleen rajoituksia.

Yksi seikka, johon olen joutunut tietoisesti panostamaan, on se, ettei minun inhotukseni aiheuttaisi Kainille pahoja traumoja. Olen minä siinä nähdäkseni roimasti parantanutkin. Kainia pestessäni yritän jutustella kevyesti ja hillitä neuroottista oireiluani. Joskus aiemmin muistan, että Kain näytti siltä kuin häntä ahdistaisi koko touhu minun tuskailuni vuoksi, mutta nykyään hän aika usein pussailee minua siinä samalla ja puhuu pehmoisia. Varmaan asia on siis ihan hyvällä tolalla.

Kainin niin sanottu kuivaksi opettelu on ollut meillä nyt ajankohtainen teema jo hyvän aikaa. Olemme olleet monesti laiskoja ja pukeneet Kainin vaippaan, jotta ei tarvitsisi hössöttää ja kantaa huolta paikkojen likaantumisesta; se likaantuminenkin nimittäin ahdistaa minua kohtalaisesti. Lähiaikoina olemme panostaneet vähän enemmän ja Kainin vessakäynnit ovatkin onnistuneet aika usein, vaikka vahinkojakin silti tulee. Mutta "kakka on hankala", kuten Kain itse asian on joskus pukenut. Se on kuitenkin positiivista, että uskon kenties tärkeimmän asian jo menneen perille: varsinkaan ilman vaippaa Kain ei itse haluaisi pissata tai kakata housuun. Joskus vain muut asiat tuntuvat hänestä kiireellisemmiltä kuin vessakäynti.

Kasvatuskeskustelussa tavataan nähdäkseni toistuvasti kaunistella yhtä asiaa: lapsia opetetaan ja luultavasti myös on tarpeen opettaa häpeämään. Kirjoituksen teemaan liittyen puhun tietysti häpeästä, joka liittyy housuun kakkaamiseen – ja sama pätee tietysti myös housuun pissaamiseen. Kuvittelisin, että useimmilla aikuisilla ihmisillä tärkein motivaatio olla toimittamatta asioitaan julkisilla paikoilla liittyy häpeän välttämiseen. Jostainhan se on opittu. Tietysti housujensa tuhriminen on lisäksi epämiellyttävää. Voi siitäkin toki keskustella, onko tällainen kollektiivinen häpeä yhteiskunnallisesti välttämätöntä, mutta tässä yhteydessä lähden siitä oletuksesta, että haluamme jatkossakin pitää puheena olevat eritteet pääasiassa eriöiden kontekstissa.

Toinen puoli asiassa on, että lapselle pitäisi myös opettaa tasapainoista suhtautumista itseensä ja kehoonsa ja sitä rataa. Tessa on monesti maininnut lukeneensa seksuaalisista ongelmista, joita voi seurata kasvattajien vaikeasta suhtautumisesta ulostamiseen. Voisin kuvitella tässä olevan perää, joskaan itse tutkimuksiin en ole perehtynyt. Joka tapauksessa olisi siis löydettävä jokin tasapaino: housuun kakkaamisesta tarvinnee torua, mutta ei siinä määrin, että lapsen vallitseva tunne alkaa olla itseinho. Rajanveto on hankalaa.

Omista komplekseistani johtuen olen yrittänyt olla varsin varovainen, etten lipsahda toruissani liioittelun puolelle, mutta välillä tuntuu, ettei vessaopetteluun saa riittävää pontta ilman kyllin jämäkkää otetta. Välillä jokseenkin huomaamattani ja välillä taas aivan tarkoituksella tulen vedonneeksi sosiaaliseen paineeseen – siihen, että onhan se vähän noloa, jos housuihin livahtaa ylimääräistä vielä myöhemmällä iällä, kun kaikki ikätoverit ovat jo oppineet käymään vessassa. Ja kyllä Kain vahinkoja jonkin verran nolosteleekin.

Tässäkin asiassa minun tarvitsee muistuttaa itseäni, että kehujen kautta oppiminen johtaa oletettavasti monesti pidemmällä tähtäimellä parempiin tuloksiin kuin ei-toivotusta toiminnasta moitituksi tuleminen. Kenties yksittäisen negatiivisen huomautuksen vaikutus on voimakkaampi, mutta lieveilmiöinä tullee tarpeettoman voimakasta ahdistusta ja sen sellaista, mikä taas aiheuttaa lisää ongelmia. Kyllä minäkin Kainia jatkuvasti kannustan, kun vessakäynnit onnistuvat. Ennen omakohtaista kokemusta aiheesta katsellessani lapsiperheitä vierestä arvelin, että vanhemmuus kysyy rutkasti teeskentelykykyä, kun pienistäkin lapsiin liittyvistä asioista pitää esittää olevansa innostunut. Senkin olen tässä kuitenkin tullut havainneeksi, että esimerkiksi juuri onnistuneet vessakäynnit kyllä jaksavat oikeasti ilahduttaa, kun on joutunut pyörittämään vaippa- ja pyllynpesuruljanssia aikansa.

13.5.2015

Säännöllisyys


Äiteinpäivänä kävimme pelaamassa minigolfia, josta kuva todisteena. Tämä sai miettimään erästä vanhemmuuteenkin vaikuttavaa "neuroosiani", jos termin löyhä, arkikielinen käyttö sallitaan. Olen nimittäin eksessiivisen taipuvainen keskittymään sääntöjen noudattamiseen. En minä sikäli laput silmillä kulje, että mietin kyllä, mitkä ovat tarpeellisia sääntöjä ja mitkä eivät. Useimmiten tämä ei kasvattamiskontekstissa näin ollen muodostu suuremmaksi ongelmaksi.

Mutta nimenomaan erinäisten pelien yhteydessä en välttämättä ole aina kovin mukavaa seuraa. No, aika monien muiden ihmisten ongelma lienee, etteivät he osaa hävitä tai voittaa sosiaalisesti suotavalla tavalla. Minua sen sijaan kiinnostaa voittamista selvästi enemmän se, että kaikki noudattavat sääntöjä tarkasti. Jotta tämä olisi mahdollista, säännöistä tarvitsee myös muotoilla yksiselitteiset. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että olen pelannut aika paljon lautapelejä viime aikoina ja jopa kehitellyt omia sellaisia. Pelailu on mukava yhteinen harrastus minun ja vaimonkin kesken, mutta se on myös aiheuttanut pahimpia konflikteja välillämme. Hopeareunus tässä on, että jos peliriidat ovat pahimmasta päästä, taitaa meillä mennä aika hyvin.

Pelien yhteydessä anaalisuuteni saa siinä mielessä irrationaaliset mittasuhteet, että sääntöjen noudattaminen nousee hauskanpitoa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Tosin itselläni ei olekaan järin hauskaa, jos pelejä pelataan miten sattuu. Ilman sääntöjä peleistä katoaa mielekkyys ja niistä tulee vain sarja satunnaisia tekoja. Säännöt ovat pelien pointti. En ymmärrä sääntöjen taivuttajia. Mikä ilo voittamisestakaan on, jos sen on saavuttanut huijaamalla? Eihän se edes ole voittamista. Pelissä on hyvä vain, jos osaa luovia voittoon sääntöjen puitteissa – siinä määrin kuin kyse ei ole pelkästä sattumasta.

No, palatakseni minigolfiin arvasin kyllä jo ennen radalle menemistä, että Kainin kanssa sääntöjä tarvitsee tulkita luovasti. Onhan kyseessä kolmivuotias. Jouduin pinnistelemään keskittyäkseni siihen, että Kainilla on etupäässä vain hauskaa. Kyllä minä siinä ohessa vähän annoin sääntöihin liittyviä ohjeita, mutta otin tietoiseksi tarkoituksekseni vain ylipäätään opettaa hieman kärsivällisyyttä ja tarkkuutta sen sijaan, että olisin yrittänyt saada kaikki ohjeet läpi.

Ennen peliä kysyin Tessalta, merkitäänkö Kaininkin lyöntitulokset lappuun kuten muiden. Alkuun niitä merkkailinkin, mutta kun kävi hyvin ilmeiseksi, etteivät hänen tuloksensa ole mitenkään yhteismitallisia omiemme kanssa, lakkasin. Kun puhuimme pisteistä pelin jälkeen, Kain kysyi, paljonko hän sai. "Kahdeksankymmentäviisi", Kainin mummo heitti hatusta. Varmaan Kainista oli kiva saada jokin numero, kun muutkin saivat. Minä vain olen sillä tavalla kummallinen, etten tuollaiseen pysty. Suhtaudun kielen totuusfunktiivisuuteenkin monesti typerryttävän vakavasti.

Tiedostan kyllä, että lapsen kehityksen kannalta olisi monesti sääntöjen noudattamista tärkeämpiäkin arvoja. Tällainen systemaattisuus on vain niin kiinteä osa itseäni, että olen jo pitkälti hyväksynyt, etten sitä voi suurelta osin muuttaa. On niitä kai pahempiakin luonteenpiirteitä vanhemmalle. Kuten näemmä monissa blogikirjoituksissani, tarjoan jälleen kasvatukselliseen huoleen jonkin lohdullisen näkövinkkelin itselleni ja kenties myös lukijalle: yksi asia, jonka lapsen on tarpeen oppia, on se, että ihmiset ovat erilaisia ja eri ihmisten kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen eri keinoin. Minunkin puutteitani voi joutua sietämään.

Yksi ongelma lasten – jolla viittaan lähinnä Kainiin ja siskoni lapsiin – kanssa pelatessa on sekin, että on hyvin luonteeni vastaista antaa lapsille tasoitusta. Siinä mielessä tasoitusta voisi joskus jopa antaa sääntöjen puitteissa, että peleissä voi usein tarkoituksellisesti toimia tavalla, joka on itselle haitaksi ja kanssapelaajien hyödyksi. Kyse ei kuitenkaan ole taaskaan siitä, että minun tarvitsisi voittaa, vaan siitä, että kilpailullisten pelien idea on yrittää voittaa. Niistä katoaa yhtä lailla mielekkyys, jos niillä ei ole selkeää tavoitetta. Olenkin aika lailla päättänyt, että minä en anna tasoitusta lastenkaan kanssa. Jos tämä ei kelpaa, minun kanssani ei kannata pelata.

Kain ei onneksi vielä pidä voittamista kovin tärkeänä. Tai joskus hän jopa katsoo voittaneensa silloinkin, kun ei varsinaisesti ole voittanut. En minä tätä käsitystä aina oikaise. Ehkä Kain onkin tavoitellut jotain muuta kuin mitä pelin säännöt ehdottavat ja näin ollen todella on voittanut jotain. Eikä minun sääntöfakkiintuneisuuteni ole muutenkaan toistaiseksi ollut Kainille kummempi ongelma. Voisin kuvitella, että hankausta seuraa vasta myöhemmässä iässä, kun Kainin perspektiivi erilaisista tavoista toimia on koti- ja lähipiiriä laajempi.

7.5.2015

Syyllisyys


Syyllisyyden tunne tulee tutuksi luultavasti kaikille huoltajille. Saattaa se pysyä joskus siedettävissä mittasuhteissa, mutta kyllä se välillä varmaankin kaikkia vaivaa. Aina voisi tehdä jotain paremmin. Aina pitää olla varuillaan, ettei kehitys lähde väärälle polulle. Pahoittelen ennakkoon kirjoituksen päämäärätöntä märehtimistä, mutta tuleepa annettua kuvaa myös vanhemmuuden huolista.

Vaimo sanoi, ettei Kain ole ehkä kovin onnellinen. En minä ole Kainia erityisen onnettomana pitänyt enkä ole varma, kuinka vakavana Tessakaan tilannetta useimmiten pitää, mutta kyllä tuo jo ajatuksenakin huolettaa. Tessa on tietty myös tarkkaillut Kainia minua pidempään, joten hän osannee verrata Kainin kulloistakin käytöstä aiempiin kehitysvaiheisiin minua paremmin.

Se uusi päiväkotiryhmä Tessaa yhä huolettaa. Minua se on huolettanut nyt vähän vähemmän, kun toisinaan Kain on jäänyt sinne mielelläänkin, ei ole lähtenyt kiirellä pois ja on jopa joskus sanonut, että on ollut kivaa. Hoitajiltakin on tullut palautetta, että hyvin on mennyt monesti ja että on leikkinyt muidenkin kanssa. Mutta kyllä Kain jää välillä päiväkotiin itkien ja sanoo usein, ettei halua sinne mennä. Tämän akuuteimman huolen laukaisi nyt se, että Kain oli purrut päiväkodissa toista lasta. On Kain kyllä vihaisena ennenkin muita satuttanut, mutta tietysti sellainen pitäisi saada loppumaan ennen pitkää.

Tessaa huolettaa kai eritoten, että ei ole ehtinyt antaa Kainille kylliksi kahdenkeskistä aikaa. Suurelta osin tämä on hiljakkoin ollut käytännön sanelemaa: raskauden vuoksi Tessalla on usein ollut niin huono olo, ettei ole välttämättömien juttujen lisäksi jaksanut paljon muuta kuin maata. Ikävähän se on, mutta minkäs tekee. Kai Kainkin sen osin ymmärtää, ettei kipeänä jaksa. Tessa kai pelkää välillä, että minä olen tullut vähän hänen ja Kainin väliin ja että vauvakin vielä saattaa tulla. En siis tarkoita hänen ajattelevan, että minä jotenkin väistämättä olen heidän välissään, kun perheeseen kuulun, vaan että hän on käyttänyt minuun siinä määrin aikaa, että se on välillä ollut Kainilta pois. En minä tiedä. Minusta Kain ainakin selvästi tietää, että Tessa välittää. Saattaahan hänellä silti olla äitiään ikävä välillä.

En ollenkaan usko, että Tessa tarkoittaa minua syyllistää, mutta syyllistyn silti. Kun hänen tarvitsee keskittyä selviytymään raskaudestaan, katson, että minun hommani on keskittyä Kainiin. Jos Kain ei siinä tilanteessa ole onnellinen, tulkitsen sen paljolti omaksi syykseni. Kyllähän Tessakin Kainin kanssa kahdestaan pärjäsi aiemmin, niin pitäisihän minunkin Kain saada hoidettua. Koen itseni riittämättömäksi.

Tessan Kainiin kohdistama tunneilmaisu on yleisesti ottaen ehkä omaani heittelevämpää. Kun Tessa suuttuu, se tulee aika suodattamattomana ilmi. Kuitenkin minä lienen Kainille yleisesti ottaen ankarampi. Se vaivaa minua kohtalaisen usein. Ennen huoltajuutta pidin itseäni harvinaisen kärsivällisenä, mutta nyt koen monesti olevani liian kärsimätön Kainin suhteen. Minun pedagogiikkani on muutenkin negatiivisempaa, eli huomautan enemmän ei-toivotusta toiminnasta ja sellaista. Olen tosin tietoisesti yrittänyt kehittää positiivisempaa lähestymistapaa ja olen minä kyllä kehittynytkin. Veikkaan, että aika monille vanhemmuuden keskeisiä opetuksia on se, että oppii tekemään asioita ilon ja leikin kautta. Esimerkiksi sen sijaan, että räyhäisi siitä, ettei vaatteiden pukemisen suhteen tapahdu edistystä, voi yrittää keksiä leikin tapaan "Kuka ehtii pukea päälle ensin?". Mutta välillä olen kovin väsynyt siihen, että joka päivä tarvitsee käydä samat taistelut uudelleen. Miksei vaikka vessaan tai nukkumaan voisi vaan mennä, kun sanotaan? Usein ei tunnu olevan muita vaihtoehtoja kuin klassiset kiristys, lahjonta ja uhkailu.

Siihen nähden, millaisia psyykkisiä ongelmia minulla on aiemmin ollut, ei ehkä ole ihme, että vanhemmuus rasittaa ajoittain (vaikka rasittaahan se välillä kaikkia). Mutta ei se oikein lohduta nyt. Nyt, kun on jo tämä lapsi ja kohta vielä toinen, niiden hyvinvointi pitäisi taata. Jos Kain ei oikeasti ole onnellinen tai tulee olemaan onneton, miten sellaisen voisi kestää? No, ei kai ole vaihtoehtoa kuin yrittää panostaa kovemmin. Ja muistutan vielä itseäni: eihän se aina huonolta näytä. Ja kyllähän minäkin Kainille hellyyttä osoitan, päivittäin jopa. Hengitä.

5.5.2015

Kain, 3 v


Siihen nähden, että blogin on tarkoitus keskittyä vanhemmuuteen, olen toistaiseksi kertonut aika vähän toistaiseksi vielä ainoasta holhokistamme Kainista. Minä tuskin olisin sopeutunut vanhemmuuteen niin kitkattomasti, jos Kain olisi joku aivan toisenlainen lapsi. Kain on erityisen ihana, ja toisin kuin lastansa syntymästä asti hoitaneet ihmiset minä voinen sanoa sen paremmin ulkopuolisesta näkökulmasta. Alle vuosi sitten minä kun olin yhä ulkopuolinen. Kainiin minun oli varsin helppo kiintyä.


Luonteeltaan Kain muistuttaa aika paljon äitiään. Hän on sosiaalinen, perusluonteeltaan hyväntuulinen, melko villi mutta silti keskittymiskykyinen, utelias, temperamenttinen, omapäinen, tunteellinen, lempeä ja hyvin fiksu poika. Kun katson muita samanikäisiä, toisinaan minua ihmetyttää, kuinka rohkea, taitava ja itsenäinen Kain on. Kain on myös kovin söötti, josta osoituksena on ylle liittämäni, vaimon ottama kuva.


Kainilla on paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulta puuttuu, kuten juuri luottamus itseen ja muihin ihmisiin. Jos olisin osallistunut Kainin kasvatukseen, en ole varma, olisiko hän näitä samassa määrin oppinut – vaikka arvelen, että perimä lienee vaikuttanut tähän aika vahvasti. Sekä Kain että Tessa ovat osoittaneet minulle, kuinka yhdessä ja samassa ihmisessä voivat yhdistyä sosiaalisuus ja herkkyys sekä spontaanius ja älykkyys. Jollain tavalla olin tavannut pitää näitä keskenään ristiriitaisina ominaisuuksina. Ehkä olin omaksunut tämän osin äidiltäni, joka myös on ihmetellyt Kainin kykyä syventyä tarkkaavaisena johonkin tehtävään siitä huolimatta, että tämä koheltaa suuren osan ajasta rämäpäänä ympäriinsä.


Varmaan lähes kaikki vanhemmat pitävät omaa naperoaan erityisen ihmeellisenä. Vaan ovat muutkin siitä sanoneet, kuinka verbaalisesti taitava, tietäväinen ja päättelykykyinen Kain ikätasoonsa nähden on. Selvästi tullut isäpuoleensa. Monia Kainin käytännön taitoja on kiittäminen hänen oma-aloitteellisuudestaan ja sinnikkyydestään. Kain ei hevillä luovuta eikä suostu olemaan heikko kuten ei äitinsäkään. On siinä ehkä kääntöpuolensakin, mutta olen tähän kuitenkin tyytyväinen, kun oma elämäni ei aina ole mennyt parhaalla mahdollisella tavalla uhriutumiseni vuoksi. Saa nähdä, periikö tuo mahavauva heikkouteni.


Kainin kiinnostuksenkohteet ovat suurelta osin varmaan aika samoja kuin muidenkin lasten. Aika lailla kaikkihan, joka ymmärryskykyyn mahtuu, tuon ikäistä kiinnostaa. Harrastelijamuusikkona minua ilahduttaa, että Kain laulelee paljon ja nähdäkseni poikkeuksellisen nuotilleen. Kain tykkää myös kovasti tanssia. Hän on minua selvästi urheilullisempi ja kohtalaisen usein piirustaa. Kirjaimia ja numeroita Kain on jo hieman opetellut. Eläimet ja kulkuneuvot ovat ainakin kivoja. Oma "Pädi" on vähän liiankin tärkeä. Kain katsoo paljon Pikku Kakkosen ohjelmia ja joskus piirrettyjä elokuvia, missä on toki hyvätkin puolensa, kun oppiihan niistä paljon uusia asioita. Hän tykkää myös peleistä.


Kain osaa olla hyvin huomaavainen mutta on – oletettavasti aika ikätyypillisesti – ajoittain myös itsekäs. Positiivista on, että hän selvästi tietää, milloin toimii huonosti, ja todellisuudessa tuntee huonoa omaatuntoa vaikka yrittääkin sen usein kätkeä. Useimmiten tällainen tietoisen kuriton toiminta on seurausta kokemuksesta huomiotta jäämisestä. Vanhempana sitä voi tietysti yrittää ennaltaehkäistä, mutta aina ei vain riitä energia. Kain on monesti myös varsin uppiniskainen, ja toisinaan minua väsyttää, kuinka paljon arjessa joutuu kamppailemaan ihan vain saadakseen jokapäiväiset rutiinit suoritetuksi. Paikkoihin ei usein huvittaisi lähteä, ruokaa ei malttaisi syödä, vessassa ei jaksaisi käydä ja nukkumaan ei juuri koskaan viitsisi mennä. Haasteellista on myös, kun aina pitäisi itsekin olla liikkeessä, kun Kain ei juuri vietä aikaa omillaan.


Mutta arjessamme on tietysti paljon hyvää. Kain osoittaa kiintymystään avoimesti ja usein ja halailee usein vähemmänkin tuttuja ihmisiä. Meillä puhutaan pehmeitä ja kosketaan toisiimme paljon, mistä olen oikein iloinen, kun muistikuvani omasta lapsuudestani on jäyhempi. Iloitsen kovasti, kun Kain oppii vauhdilla uusia asioita ja saan voimaa siitä, kun ajattelenkin hänen nauruaan ja hymyään.

30.4.2015

"Lapsen etu ensin"

Kulttuurissamme on aika syvällä näkemys, joka voitaisiin kärjistetysti muotoilla tämänsuuntaisesti: "Vanhemman tulee asettaa lapsensa etu aina oman etunsa edelle." Moni voisi ehkä epäillä, onko tällaista periaatetta ylipäätään mahdollista toteuttaa absoluuttisesti, mutta usein ajateltaneen, että parhaansa pitää edes yrittää. Minua kiinnostaa tässä yhteydessä kuitenkin tarkastella, pitäisikö tällaiseen edes pyrkiä.

Selvyyden vuoksi on tarpeen erottaa varsinaisesta oman etunsa ajamisesta vanhemman oman etunsa ajaminen, joka oletetusti palvelee lapsen etua välillisesti. Siis vanhempi voi esimerkiksi yrittää nukkua pidempään kuin lapsi aamulla toivoisi, jotta hän jaksaisi hoitaa tätä päivän mittaan paremmin. Varsin usein näin varmaan onkin; jos aikuisen on hyvä, on lapsenkin hyvä. Tätä minä en nyt kuitenkaan käsittele, vaan ihan vain rehellistä vanhemman oman etunsa ajamista tyystin hänen itsensä vuoksi (sikäli kuin tällainen konsepti ylipäätään on ymmärrettävissä, mistä en tosin mene takuuseen).

Joku deontologi (en ole lukenut linkin tekstiä, mutta se epäilemättä antaa Wikipediaa paremman käsityksen aiheesta) varmaan korostaisi, kuinka lapsen hankkiminen tai vaihtoehtoisesti lapsen huoltajaksi sitoutuminen asettaa ihmisen jonkinlaiseen erityiseen vastuuasemaan. Minä en ole deontologi, joten jätän väitteen sikseen, hehe. Uskon, että moraalisella toimijalla on kaikkia ihmisiä kohtaan yhtälaiset velvollisuudet. Katsotaan, jos joku toinen kerta inspaa kirjoittaa enemmän tuostakin aiheesta.

Mistä sitten ylipäätään tulee käsitys, että lapsen etu olisi aikuisen etua tärkeämpi? Tämä on kenties hieman epätarkasti muotoiltu väite. Jos deontologia jätetään nyt sivuun, ehkä se tarkoittaa monesti jotakuinkin sitä, että samat resurssit, joita vanhempi voi vaihtoehtoisesti käyttää lapsen tai sitten hänen itsensä eduksi, lisäisivät usein enemmän lapsen hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa itsekin utilitaristina puollan näkemystä siitä, että resurssit tulee käyttää lapsen hyväksi.

Lapsella on aikuiseen verrattuna tietyllä tavalla erityinen asema moraalin kohteena. Ensinnäkin kehityspsykologisesti lienee melko vakiintunut näkemys, että lapsena muodostuu ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kivijalka. Lapsi on näin ollen erityisen herkässä vaiheessa: jos jokin menee lapsuudessa pieleen, se voi heijastua yksilön koko elämään. Aikuinen sen sijaan kestänee keskimäärin paremmin satunnaiset kolhut. Uskallan arvella, että sama pätee myös lapsen fyysiseen kehitykseen, vaikkakin kyseinen teema on minulle huonommin tuttu. Toiseksi joku voisi pitää relevanttina sitä, että lapsen kohdalla on useimmissa tapauksissa yksinkertaisesti enemmän elämää jäljellä pilattavana. Jos aikuisen elämän pilaakin täysin, kärsimys ulottuu luultavasti lyhyemmälle ajalle – näin kylmästi muotoiltuna. Tämä on kuitenkin melko monimutkainen kysymys, johon en mene tässä yhteydessä syvemmälle.

Itse sanoisin ennemmin niin, että lähtökohtaisesti kaikkien ihmisten etu on yhtä arvokas. Toinen asia on se, että lapsen etuun vaikutetaan todennäköisesti herkemmin kuin aikuisen. En ole moraalifilosofiassani sikäli kristillinen, että katsoisin muiden ihmisten auttamisen olevan kategorisesti oman etunsa ajamista olennaisempaa. Toimija itse on siis lähtökohtaisesti yhtä arvokas kuin muutkin.

Kuten on usein utilitarismin opetus, vanhemmankin tulee näin ollen tarkastella yksittäisiä vuorovaikutustilanteita tapauskohtaisesti. Esitän hieman hölmön ajatuskokeen korostaakseni pointtiani: jos vanhempi joutuu valitsemaan skenaarioista, joista toisessa lapsi saa tikun sormeensa ja toisessa vanhempi menettää oman raajansa, on täysin hyväksyttävää suosia omaa etuaan. Vähemmänkin dramaattisissa tapauksissa vanhemman omat intressit voivat toki painaa vaakakupissa enemmän.

Kenties on usein niin, että mustavalkoisia käsityksiä vanhemmuudesta esittävät etupäässä tahot, joille aihe ei ole omakohtainen tai jotka ovat vanhemmuuden jo unohtaneet. En tiedä. Minusta tuntuu, että kulttuurissamme syyllistetään vanhempia jo ihan tarpeeksi. Omakohtaisen kokemuksen kautta minusta vaikuttaa, että olisi psyykkisesti sen verran vaikeaa pahasti laiminlyödä lasta ja katsoa häntä päivittäin kasvoihin, että siihen ei moni huoltaja joka tapauksessa pysty. Kannustaminen lieneekin useammin paikallaan kuin syyttäminen.

22.4.2015

Päivähoitodilemma

Kain siirtyi hiljan päiväkodissa isompien lasten ryhmään. Käsittääkseni se koostuu 3–6-vuotiaista lapsista. Ryhmä on iso ja hoitajia käytännössä liian vähän. Alkuun Kainia ei siirtymä näyttänyt haittaavan. Varmaan kyse oli osin uutuudenviehätyksestä. Nyt Kain on kuitenkin vastikään alkanut itkeskellä päiväkodissa. Tänäänkin minun oli vaikea jättää Kainia sinne, kun hän itki niin sydäntäsärkevästi. Edellisessäkin ryhmässä Kain tosin itki monesti lähtiessäni, mutta hakiessamme häntä pois hän ei olisikaan halunnut lähteä. Nyt Kain on sen sijaan lähtenyt mielellään pois päivän päätteeksi.

Voi toki spekuloida, missä määrin kyse on siirtymävaiheen hankaluuksista. Kenties vähän ajan kuluttua päiväkodissa alkaa taas olla hauskempaa Kainin muodostettua uusia ystävyyssuhteita ja tutustuttua uusiin hoitajiin. Vaikea sanoa. Onneksi sentään Kainia kolme vuotta vanhemmat serkkupuolikaksoset ovat ryhmässä vanhastaan tuttuja. Luulen kuitenkin, että heitä huvittaa monesti leikkiä ennemmin ikäistensä kanssa.

Tessa kokee uuden päiväkodin, johon Kain siirtyi muuton yhteydessä viime syksynä, ylipäätään huonommaksi kuin edellisen. Varmaan siinä on perääkin. Itse kylläkin arvelen, että Kain haluaa olla enemmän kotona nykyään siksikin, että kun huoltajia on kotona kaksi, meillä riittää yhteensä enemmän aikaa ja energiaa Kainin hoitamiseen ja huomioimiseen. Kain viihtyy kotona hyvin, mikä on tietty sinänsä mainio asia.

Useimpina arkipäivinä minulla ei siis ole töitä. Kain käy tarhassa tästä huolimatta. Löytyy epäilemättä tahoja, jotka katsovat tällaista pahalla. Poliittisesti olen itse sitä mieltä, että kaikilla lapsilla tulee olla päivähoito-oikeus. Pääsääntöisesti vanhemmat osannevat itse ratkaista kysymyksen siitä, milloin päivähoito on lapsen edun mukaista ja milloin ei. Mainittakoon tässä sekin, että monesti nimenomaan työttömien perheet ovat ongelmaisempia – siis ongelmaisuus aiheuttaa työttömyyttä – jolloin päiväkotihoito tulee erityisesti tarpeeseen.

Päiväkodissa on myös joitain käytännön etuja: siellä on seuraksi ikätovereita, jotka jaksavat pääsääntöisesti paremmin leikkiä lapsen kanssa kuin vanhemmat, ja siellä on monesti enemmän aktiviteettia kuin mitä kokopäiväisesti lasta hoitava, uupunut vanhempi jaksaisi järjestää. Tietysti päiväkodissa oppii myös sosiaalisia taitoja. Niitä voi toki oppia muuallakin, mutta käytännössä kotihoidon tapauksessa opettelu jäisi monissa perheissä vähemmälle.

Omakohtainen dilemmani, johon otsikko viittaa, on kuitenkin se, pitäisikö Kainin olla kanssani kotona vai aliresursoidussa tarharyhmässä. Vaakakupissa painavat yhtäältä se, kuinka omat voimavarani riittävät lähes täysipäiväiseen vanhemmuuteen, ja toisaalta se, onko Kainin riittävän hyvä olla tarhassa – tai nykytilanteessa paremminkin, tuleeko Kainin olemaan hyvä hänen totuttuaan uuteen ryhmään. En minä osaa sanoa varmaksi. Toistaiseksi olen ajatellut kykeneväni olemaan siinä määrin tasapainoisempi ja siten parempi huoltaja, jos saan hommasta välillä taukoa, että Kainin on hyvä käydä tarhassa. Minun voi katsoa olevan yhä myös jossain määrin mielenterveyskuntoutuja, ja tämä perhe-elämä tällaisenaankin on yleisesti ottaen sujunut aiempaan toimintakykyyni nähden ihmeen hyvin. Kun Kain itkee niin kuin tänään, minua kalvaa kuitenkin syyllisyys.

En minä tässä kirjoituksessa osaa tätä pulmaa sen paremmin ratkaista. Kai minä luotan ainakin toistaiseksi yhä aiempaan intuitiooni. Voi ajatella niinkin, että koska joudumme kuitenkin olemaan syksyllä uuden vauvan kanssa kotona, on tarpeen säästellä voimavarojaan vielä, kun ehtii. Rauhoittelen monesti itseäni ajattelemalla, että niin kauan kuin Kain vaikuttaa pääsääntöisesti iloiselta lapselta, emme voi olla kovin pahasti pielessä.

12.4.2015

Kainin haastattelu

Tällä kertaa vähän kevyempi merkintä. Tessa bongasi Puutalobabyn blogista lapsenhaastatteluhaasteen. Tässä kysymykset ja Kainin vastaukset:

1. Mikä sinusta on kivaa?
"Piiloleikki. Hippa."

2. Mikä sinusta on ikävää?
"Kun joku tönäsee."

3. Onko kivaa olla lapsi?
"Joo."

4. Millaisia aikuiset ovat?
"Isoja!"

5. Mitä Mauri yleensä tekee?
(Tähän ja seuraavaan vastausta saa tivata hyvän aikaa.) "Lukee."

6. Mitä äiti yleensä tekee?
"En haluu tietää."

7. a) Mitä äiti ja Mauri tekevät töissä?
"Ne tekee töitä. En tiedä."

7. b) Mitä Mauri teki tänään töissä?
"Taiteili."

8. Mistä äiti ja Mauri suuttuvat?
"Niitä satutetaan."

9. Mistä äiti ja Mauri tulevat iloisiksi?
(Kain halaa ja pussaa Tessaa.)

10. Mihin tarvitaan rahaa?
"Kaupan ostamiseen."

11. Mikä sinusta tulee isona?
"Minä vastaan, että [...] isona haluun tulla autonajaja." (Kain oli mummonsa auton kyydissä samana päivänä.)

12. Miksi ihmisiä on olemassa?
"Siksi, kun ne haluu leikkiä."

13. Mitä haluaisit tehdä kesällä?
"Puhaltaa saippuakuplia."

14. Kuka haluaisit olla?
"Minä vastasin jo." (Viittaa 11. kysymykseen.)

Viidennen kysymyksen vastaukseen kommentoitakoon, että luen kyllä nykyään varsin vähän. Seitsemännen kysymyksen jatkokysymykseen on sanottava, että en taiteillut töissä. Olin kylläkin taidemuseossa.

9.4.2015

Yllätyksellisyys

Ennen Tessan tapaamista en ollut milloinkaan ollut vakuuttunut siitä, että haluaisin lapsen, vaikkakaan en täysin vakuuttunut siitäkään, etten koskaan haluaisi. Ennen kaikkea olin epäillyt sitä, olisiko minusta täysipainoiseksi kasvattajaksi, kun omakin elämä tuntui vaikealta hoitaa ja omat ongelmat sellaisilta, että lapsikin niistä joutuisi kärsimään.

Tessan kanssa tietysti tiesin alusta asti, että Kain kuuluu pakettiin. En osannut ennakkoon sanoa, millaista sellaisessa tilanteessa olisi olla, kun ei ollut siitä kokemusta. Ajattelin yrittää. Ihan alkuun huolehdin hieman, että Kain voisi tulla minun ja Tessan väliin ja ettei Tessa voisi omistautua parisuhteelle täysin, kun hänen pitäisi yrittää pitää Kain irrallaan minusta siihen saakka, että tiedämme varmaksi, mitä tehdä. Vaan eipä siihen kauaa mennyt. Eikä Kain ole ollut tiellä ollenkaan. Olemme yhdessä. Kaikille kyllä riittää kiintymystä.

Kaininkin suhteen minulla ja meillä on ollut yllättävän helppoa. Ensinnäkin Tessa antoi minun hyvin nopeasti olla kuin perheenjäsen kuitenkaan painostamatta minua. Vaan eipä siinä olisi ollut kovin paljon painostettavaakaan, kun halusin itse osallistua. Samaten Kain hyväksyi minut kotiinsa hämmentävän kitkattomasti, mistä tietty ehdin aluksi hieman huolehtia. Muistan hänen sanoneen vain yhden kerran, ettei halua minua sinne. Enimmäkseen Kainille on nähdäkseni ollut vain mukavaa, kun on enemmän välittäviä aikuisia lähettyvillä. Sekin minut yllätti, kuinka vaivatonta minun oli kiintyä Kainiin ja omaksua vanhemman rooli. En tiennyt olevani niin isällinen – tai sanotaan ennemmin "vanhemmallinen" paremman sanan puutteessa.

Suhteemme alkuvaiheessa Tessa tietty hoiti Kainia enemmän ja minä vähän auttelin. Vähitellen otin enemmän osaa ja vastuuta Kainin hoidosta ja nyt olen nähdäkseni ollut täysivaltainen vanhempi jo hyvän aikaa. Kuten lienee tavallista, minulla ja Tessalla on toki hieman eri tehtävänjaot. Minä laitan Kainin useimmiten nukkumaan ja leikin Kainin kanssa aika paljon. Tietty nyt Tessan raskauskin vaikuttaa siihen, mitä hommia minun on tarpeen tehdä.

Luulen, että Tessa ei olisi saanut minua hankkimaan lasta kovin helpolla tai kovin nopeasti, jos hänellä ei olisi Kainia ollut jo vanhastaan. Olisin huolehtinut liikaa ja spekuloinut loputtomasti sillä, mikä voi mennä vikaan. Järjestelymme onkin ollut kannaltani varsin toimiva: ensin sain ikään kuin vähitellen hieman kokeilla hommaa ja opetella luottamaan siihen, että se minulta sujuu.

Tessa puhui toisesta lapsesta jo varhain. Sanoin silloin, että haluan kokea olevani tasaveroinen vanhempi Kainille ennen kuin uskallan hankkia lisää lapsia. Välillä Tessa oli vähän malttamaton, mutta suostui kuitenkin ehdotukseeni. Joulukuussa sitten sanoin, että olen valmis. Sen jälkeen ajatus ei ole pelottanut. "Siinähän se toinenkin menee, kun on jo yksi", ajattelee varmaan moni toisen lapsen kohdalla. Ja että jotkin asiat voivat jopa helpottua kahden lapsen myötä, kun ne pitävät toisilleen seuraa. Ans kattoo.

En ole kuullut paljonkaan kommenttia siitä, että minun odotettaisiin suhtautuvan jotenkin eri tavalla lapsipuoleen kuin omaan biologiseen lapseen, mutta jotain on kuitenkin korviini kantautunut. Monesti vieraat ihmiset tietty olettavatkin, että Kain on minun biologinen lapseni, kun hiuksetkin ovat varsin samaa väriä. Ei minulla oikein edes tulisi mieleen, että biologinen side olisi jotenkin määrittävä tekijä. Rakastanhan minä Tessaakin, vaikkemme ole sukua, eh. Ei kai se sen kummempi asia ole? Tietysti meidän tapauksessamme olemme jonkin verran tekemisissä biologisen isänkin kanssa, mutta se ei vaikuta useimpiin päiviimme käytännössä mitenkään. Joskus Kain on biologisen isänsä luona yökylässä.

Minut on yllättänyt se, että olen löytänyt voimavaroja vanhemmuuteen aika itsestään, vaikka minulla onkin muutoin ollut välillä kohtalaisesti elämänhallintaongelmia. Siitä minä huolehdin välillä yhä, että siirrän omia psyykkisiä ongelmiani eteenpäin lapsiimme. Tessa sanoo aina, että ei kukaan täysin tasapainoinen ole, mikä lienee totta, mutta ei poista kaikkia huoliani. Hyvin tuo Kain näyttää silti yleisesti ottaen pärjäävän. Kain on iloinen ja vilkas lapsi. Muistutan itseäni ajoittain siitä, että tärkeintä lienee, että lapsi tietää olevansa rakastettu. Sen Kain kyllä tietää.

Kahdet kasvot

Lueskelin vaimon aiemmin kirjoittamaa blogia. Se sai minut miettimään erojamme siinä, miten kirjoitamme ja muutenkin käyttäydymme sosiaalisissa yhteyksissä – enkä itseni kohdalla puhu ensisijaisesti tästä blogista vaan yleensä. No, kirjoittamisen suhteen se riippuu itselläni paljolti kontekstista. Olen kuitenkin keskimäärin kokenut itseilmaisun helpommaksi kirjoittamisen muodossa.

Jostain syystä olen joskus aikoja sitten saanut päähäni, että minun pitää olla lähinnä vain analyyttinen ja viileästi harkitseva intellektuelli tai edes esittää sellaista. Lähimenneisyydessä olen sentään vähän enemmän osannut hellittää tästä roolista. Luulen, että monet eivät arvaa, kuinka tunteellinen ja sensitiivinen olen pääni sisäpuolella. Olen varsin tottunut säätelemään tunneilmaisuani. Tämän takia minun voi olla välillä vaikeaa ymmärtää muita ihmisiä, jotka päästävät nopeita tunnereaktioita suodattamatta suoraan ilmoille. En siis tarkoita tuomita, vaan moinen tapaa minut vain yllättää. Itse tapaan miettiä lähes aina ennen kuin toimin. Minun lähelleni onkin tavallisesti ollut hyvin vaikeaa päästä – minkä vuoksi tämä minun ja Tessan juttukin on minut niin yllättänyt, kuten viime merkinnässäni toin esiin.

Perheeni (jolla yleensä viittaan vaimoon ja jälkikasvuun, jos en toisin mainitse) tuntee minut aika eri tavalla kuin muut. Perheeni kanssa puhun pehmoisia, itken onnesta suunnilleen päivittäin (mikä on kyllä vähän noloa myöntää) ja Kainille jopa ärjyn välillä, mikä ei ole ollut minulle ollenkaan tyypillistä. Luulen, että Tessasta on tässä valossa välillä outoa tarkkailla toimintaani muissa tilanteissa. Päämme sisällä emme kuitenkaan ole niin erilaisia. Tämä blogikin on jo aiheuttanut minulle kohtalaisesti jännitystä, kun olen esiintynyt julkisesti tavallista avoimemmin. En minä oikein itsekään tiedä, miksi se viileys on niin tärkeää. Se on selkärangassa.

Sellainen itsensä kätkeminen on tietysti pidemmän päälle henkisesti aika kuluttavaa, minkä olen kyllä saanut tuta. Siksi olenkin yrittänyt siitä oppia pois edes jossain määrin. Olen minä edistynytkin. Enkä haluaisi vanhempanakaan siirtää eteenpäin sellaista taakkaa, joka itselläni on ollut. Olenkin ollut tyytyväinen siitä, miten meidän kotonamme on niin välitön ja lämmin tunnelma. Muihin ihmisiin en osaa vielä yhtä hyvin luottaa. No, ehkei tarvitsekaan ihan samassa määrin.

8.4.2015

Lööv Stoori

Teeman henkilökohtaisuus hirvittää hieman, mutta ajattelin kuitenkin valottaa aavistuksen verran parisuhteeni historiaa. Editoin yksityiskohtia sen verran, etten kiusaannu liiaksi. Minun ja Kainin suhteen muodostumisesta kirjoittanen tuonnempana.

Tessa otti minuun viime kesänä yhteyttä deittisivuston profiilini perusteella. Tarkalleen ottaen hän lähetti päättäväisenä käsittääkseni kolme viestiä kevään ja kesän mittaan. En käynyt sivustolla hyvään toviin, jolloin kaksi ensimmäistä viestiä pääsivät katoamaan, mikä lienee sivuston tapa sanktioida ilmaisasiakkaita. Onneksi Tessa lähetti vielä kolmannen. Kirjoittelimme hetken ennen tapaamista.

Itse epäilin tuolloin hypoteettisen suhteen toimivuutta, koska saamani tiedon perusteella vaikutimme sen verran erilaisilta. Ja kyllähän Tessa onkin tietyllä tapaa ekstrovertimpi ja, sanotaanko, menevämpi kuin minä. Minulle ei vain tuolloin tullut oikesti mieleen, että Tessa ei kuitenkaan välttämättä vaatisi minulta samaa – niin kuin ei ole vaatinutkaan. Sittemmin en ole kokenut erojemme olevan oikein mitenkään ristiriidassa. Pikemminkin Tessan ihmisläheisyys on ollut minulle positiivinen vaikute. Emmekä me tosi asiassa monella tavalla niin erilaisia ole. Erot ovat paljolti pintapuolisia.

Ennakkoepäilyksistäni huolimatta tuumin, että toki meidän kannattaa silti tavata, jotta nähdään, miten juttu oikeasti toimii. Tapasin Tessan ensi kertaa kasvotusten siis heinäkuussa 2014. Kävimme ensin treffeillä kaupungilla, ja toiset treffit olivat luonani. Vuorovaikutus tuntui luontevalta, ja molemmat treffit kestivätkin pitkään. Toisten myötä se alkoi olla menoa, ilmeisesti molemmilla. Kolmannet treffit oli tarkoitus pitää viikon päästä ensimmäisistä Kainin ollessa hoidossa, mutta koska odotus alkoi tuntua molemmista pitkältä, Tessa ehdotti spontaanisti, että tulisin hänen kotiinsa käymään jo aiemmin, Kainin ollessa kotona. Minähän viiletin, ja siitä eteenpäin olen käytännössä asunut heidän kanssaan. Olin etukäteen varoitellut Tessaa, että ujonpuoleisen luonteeni vuoksi minun kanssani voi joutua etenemään hitaasti. Tuolloin en vielä osannut tällaista odottaa.

Kuukauden päästä ensitreffeistä menimme kihloihin ja marraskuussa naimisiin. Nyt siis odotamme jo vauvaa. Varmaan joku tai kenties monikin on ihmetellyt suhteemme nopeaa etenemistahtia. Uskaltanen puhua tässä molempien puolesta: ei meistä ole missään vaiheessa tuntunut, että kiirehdimme. Kaikki on edennyt jotenkin omituisen helposti ja vähän kuin itsestään. Tietysti olemme myös olleet varsin tiiviisti yhdessä. Ei ole epäilyttänyt eikä ole tuntunut, että tarvitsee jarrutella – siitä huolimatta, että kumpikaan ei osannut tällaista ennakoida. Näin on hyvä.

Yksi suhteemme kulmakivistä on mielestäni avoimuus. Olen alusta alkaen pitänyt kovasti siitä, kuinka suoraan voimme puhua asioista. Olen sillä tavalla vähän autistisen oloinen, että en juuri osaa piiloviestintää ja kaikenlainen sosiaalinen tanssiminen ahdistaa. Tessan kanssa ei ole tarvinnut tanssia siinä mielessä. On tietty paljon muutakin, mikä meidän välillämme toimii, mutta en kehtaa mennä kovin yksityiskohtaiselle tasolle. Minulla on ihana vaimo, ja olen onnellinen hänen kanssaan.

5.4.2015

Esittely

Käytiin vaimon kanssa ultraäänessä ensi kertaa viime tiistaina. On se elossa! Tässäpä siis hyvä aika aloittaa oma perheblogi, jota olen tovin kaavaillut.


Seuraavassa blogin kannalta olennaisimpia tietoja perheestämme. Olen vuosimallin 1984 mieshenkilö nimeltäni Mauri. Menin marraskuussa 2014 naimisiin heinäkuussa 2014 tapaamani (jep) ihmeellisen ihastuttavan naishenkilön kanssa, johon viitattakoon hänen kutsumanimellään Tessa. Pakettiin kuului hänen vilkas, valloittava, tätä nykyä kolmevuotias poikansa Kain. Minulla on hyvin rakastava perhe, jollaista en osannut aiemmin edes toivoa. Asustamme Pohjois-Helsingissä. Odotamme minun ensimmäistä biologista lastani, jonka olisi määrä syntyä lokakuun paikkeilla, mutta huoltajuudesta olen siis saanut käytännön kokemusta jo ennestään.

Lisää tietoa seurannee jatkossa, mutta voisin alkuun kertoa lyhyesti jotain itsestäni. Miellän itseni ennen kaikkea filosofiksi, vaikkakin filosofian opintoni ovat olleet jo tovin heitteillä. Teen minä myös hyvin satunnaisia sivutöitä alalla, joka ei minua kiinnosta. Olen siis statukseltani tätä nykyä melko lailla tyhjäntoimittaja mikäli perhe-elämän pyörittämistä ei lasketa – vaikka riittäähän siinäkin tekemistä. Aktiivisesti harrastan nykyään lähinnä musiikkia.

Olen varsin analyyttinen, melko lailla introverttinen ja habitukseltani rauhallinen henkilö. Ennen pidin negatiivista vatvomista keskeisenä persoonallisuudenpiirteenäni, mutta nyt en osaa sanoa niin varmaksi, kun olen ollut sen verran tyytyväinen elämääni uuden perheeni kanssa. Olen lähipiiriäni kohtaan lämmin, mutta yksityisyyteni rajat ovat tavanneet olla melko tiukat, joskin mielenterveytenikin vuoksi olen yrittänyt opetella niitä hieman hölläämään.

Blogin suunnittelen keskittyvän lastenkasvatusteemaan tai kenties myös yleisemmin perhe-elämään. Luultavasti filosofiataustani tulee jossain määrin heijastumaan tavastani lähestyä aihetta, vaikkakin biografisempaakin sisältöä kertynee. Pyrin pitämään kirjoittamisen kynnyksen sen verran matalalla, että saisin jotain aikaiseksi. Kyseessä on ennen kaikkea päiväkirjanomainen julkaisu.

Mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, jakakaa niitä toki kanssani.