2.6.2015

Kapitalismi varhaiskasvatuksessa

Olen poliittisesti varsin vasemmalla. Tästä seuraa haasteita vanhemmuudelle, kun elämme kapitalistisen yhteiskunnan keskellä. Tässä yhteiskunnassa omaisuus kun on melko keskeinen ja usein kolmivuotiaankin todellisuuteen tunkeutuva käsite. Esimerkiksi taloyhtiön pihalla on tarvinnut joskus muistuttaa Kainia siitä, että on hyvä pyytää lupa ennen kuin ottaa toisten leluja käyttöönsä.

Itse en sikäli ole koskaan ollut käytännön tasolla järin radikaali, että olen varsin sopeutunut kunnioittamaan omistajuutta. Tämä ei ole niinkään moraalinen eikä järin harkittu valinta vaan palautuu paljolti, sanalla sanoen, nössöyteeni. En ole oikein uskaltanut uhmata ketään tällä tasolla. En ole tästä mitenkään ylpeä enkä sikäli tahtoisi kasvattajana opettaa suoraan tällaista mallia eteenpäin vaan ennemmin itsenäistä ajattelua ja rohkeutta. Olen myös jokseenkin kiintynyt joihinkin omiin tavaroihini ja tarkka niistä, joten en ole itse kovin hippi roolimalli. Olen lisäksi siinä määrin introvertti, että kovin laajalle ulottuva yhteisöllisyys tuntuu omakohtaisesti ahdistavalta ajatukselta. En sano, että tämäkään olisi aivan ihanteellinen ominaisuus itsessäni, mutta näin kuitenkin on.

Vaikka tämä lienee ikätasolle melko tyypillistä, meitä on välillä vähän harmittanut, kuinka tarkka Kain on omista tavaroistaan. Muut eivät monesti saisi käyttää niitä silloinkaan, kun Kain ei niitä itse tarvitse. Toki samaa olen todistanut usein muidenkin lasten ja jopa koirien kohdalla. Pikkusiskon syntymäkään ei ole toistaiseksi nostanut juuri muita huolia Kainin mielessä kuin sen, että hän ei tahdo jakaa lelujaan. No, siskon tulo lienee mainio tilaisuus opetella jakamaan.

Tessa on pyrkinyt siihen, ettei juurikaan edes puhuisi Kainille omistajuudesta tai rahasta. Jaan sinänsä hänen jalon tarkoituksensa, mutta en aina oikein osaa olla puhumatta siitä. Miksi päiväkodin eteisestä ei saa ottaa kivannäköisiä hansikkaita? Koska ne ovat jonkun toisen ja tällä saattaa tulla niitä ikävä. Miksi kotona ei saa piirtää oman huoneen seinään? (Muun muassa) koska emme omista asuntoa ja seinien uudelleen maalaaminen maksaa. Miksi kitarakotelon päällä ei saa kävellä? Koska kitara voi mennä rikki ja kitara on minun ja minulle tärkeä.

Lienee perusteltua, että jotkin tavarat ovat pääsääntöisesti jonkun tietyn henkilön hallinnoimia. Kärjistettynä esimerkkinä jokaisella lienee hyvä olla oma hammasharja. Samaten lapselle ei välttämättä kannata antaa kaikenlaisia tavaroita vapaaseen käyttöön, koska tämä ei todennäköisesti vielä hallitse niiden käyttöä, saattaa helposti rikkoa ne ja pahimmillaan vahingoittaa niillä itseään tai muita. Tietysti varovaista esineiden käsittelyä kannattaa silti vähitellen harjoitella. Enkä minä anarkisti ole. Katson yhteiskunnalliset rakenteet tarpeellisiksi, kunhan ne vain ovat oikeanlaiset, mikä tarkoittaa viime kädessä kollektiivisen hyvinvoinnin optimaalista edistämistä. Uskon, että yhteisomistajuutta voitaisiin kuitenkin hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän.

En muista Kainin vielä kertaakaan kysyneen, miksi jokin esine tai muu asia on jonkun tietyn tahon omistama, mutta eiköhän hän sitä ennen pitkää kysy. Ja se onkin vaikein kysymys. Tässä yhteiskunnassa omaisuus jakautuu nähdäkseni varsin mielivaltaisin perustein. Itse en yleensäkään pidä ansion käsitettä korkeassa arvossa, mutta tässä yhteydessä en taida lähteä avaamaan tarkemmin miksi. Moni muu kuitenkin pitää.

Vaikka ansioista välittäisikin, näen itse hyvin löyhän yhteyden minkäänlaisen konsistentin ansiokäsityksen ja omaisuuden aktuaalisen jakaantumisen välillä. Ansioajattelussa olennaista siis on, mitä toimija on itse aiheuttanut ja mikä on aiheutunut ulkoisista olosuhteista. Esimerkiksi ihmisillä, joilla on lapsuudessa todella huonot kotiolot, on nykyisellään tosiasiassa merkittävästi huonommat mahdollisuudet nousta aikuisena taloudellisesti vakaaseen asemaan. Monikaan ei varmaan silti väittäisi, että he ovat itse ansainneet asemansa. Ja jos jonkun elämänhallintaongelmiin ovat syynä vaikkapa varhaiset traumat, ei hän itsekään välttämättä tiedä, mistä kiikastaa. Jos ansiot siis sattuvatkin kiinnostamaan, perustavana ongelmana kuitenkin on, että niitä ansioita on usein aika mahdotonta jäljittää.

Käytännössä lapsen kanssa joutuu ennen pitkää tahkoamaan sitä arbitraaristen sääntöjen sarjaa, jolla omistajuus määräytyy. Siinä riittääkin hommaa. Sääntöjä joutuu opettamaan vähintäänkin siksi, että ne ovat osa todellisuutta, jossa lapsi joutuu joka tapauksessa luovimaan. Ei kuitenkaan tunnu kovin mielekkäältä opettaa lasta toimimaan sellaisilla säännöillä, joita ei allekirjoita. Siten on myös vaikeaa motivoida. ”Miksi?”-kysymyksiin voi sanoa vain, että joku jossain on tietyllä tavalla säätänyt – todennäköisesti motiivinaan rajattujen tahojen intressien edistäminen. Näitä sääntöjä joutuukin monesti noudattamaan lähinnä siksi, ettei joutuisi kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Enkä minä tietenkään tarkoita, että haluan lasteni tekevän muista piittaamatta ihan mitä lystäävät. Kanssaihmisistä soisin heidän välittävän. Vaikka ei lakiasioita ajattelisikaan, niin vallitsevassa järjestyksessä lienee kohteliasta kysyä naapurilta lupaa hyppynarun lainaamiseen, jotta ei loukkaisi tämän tunteita. Varmaan sitä saa lainaksi kuitenkin, jos kauniisti pyytää. Vaan voisi olla myös perusteltua, että esimerkiksi jotkin ulkolelut olisivat yhteisessä käytössä sen sijaan, että jokainen kynnelle kykenevä hankkii omille lapsilleen erikseen omat tavarat.

28.5.2015

Tyttö

Viime viikolla oli toinen ultraääni. Muutoinkin lääkäreiden tutkimukset antavat ymmärtää, että vauvallamme on yhä kaikki kunnossa, vaikka Tessan olo ei olekaan aina kovin hohdokas. Ultrassa kysyimme myös sukupuolta: tyttöhän se siellä, todennäköisesti ainakin. Vauvalle on jo nimikin, mutta blogissa taidan paljastaa sen vasta syntymän yhteydessä.

Olin toivonutkin tyttöä, joten uutinen ilahdutti minua. Välillä olen törmännyt sellaisiin näkemyksiin, että vauvan sukupuolen ei pitäisi hetkauttaa vanhempia suuntaan tai toiseen, ja kyllä minä sitä vähän ymmärränkin. Pidän itseäni feministinä ja koen tärkeäksi sen, että lasta ei painosteta mihinkään sukupuolimuotteihin. Katson myös, että sukupuolten psykologisia eroja ennemmin liioitellaan kuin vähätellään. Siksi minua itseänikin vähän hämmentää, että vauvan sukupuoli hetkauttaa minua siinä määrin kuin hetkauttaa. Vaan tottahan minä olisin uutta poikaakin rakastanut. Onhan Kainkin ihana.

Isäni puhui siitä, että vauvalle joutuu nyt ostamaan uusia, tyttöjen vaatteita. Vähän ärsyttää noin vanhoillinen näkemys, vaikka ei minun isääni yleisesti ottaen mitenkään erityisen konservatiiviseksi voi nimittää. Tyttömme perii tietysti suurelta osin vain Kainin vanhoja vaatteita, jotka tosin ovat suurelta osin melko kirjavia noin niin kuin sukupuolinäkökulmasta. Räikeän tyttömäisiä vaatteita Kainilla ei kuitenkaan juuri ole ollut. Tessa on ilmeisesti ennen minun astumistani kuvioihin ajatellut, ettei sentään mekkoja pojalle pue, jos Kain ei niitä suoranaisesti vaadi. Ja Tessa on vieläkin hoitanut enimmät vaateostokset Kainille. En ole siis itse joutunut hirveästi miettimään, millaisia röyhelöitä Kainille laitetaan. Eivät minua mekotkaan häiritsisi. Tuntuu jotenkin tyhmältä edes sanoa tuosta, eivät tietenkään. Ja jos Kain mekkoja sattuisi haluamaan, en varmasti ole estämässä. Koruja hänellä on jonkin verran.

Edellinen kappale oli johdantoa siihen, että menimme Tessan kanssa heti ensi alkuun ostamaan vauvalle mekon. Ajattelimme, että kai hänelle ainakin yksi mekko voi olla. Eihän vauvan vaatteilla ole juuri merkitystä sikäli, että ei hän itse niitä sukupuolita tai mitään. Ja jonkinlainen fiksaatio minulle tuli, että haluan pukea tytön ainakin joskus oikein somaksi. Hävettää vähän. Suorastaan liikutuin ja liikutun, kun mietin vauvaamme pienessä, viher-kelta-valkoisessa mekossaan.

Tuo mekko liittyy muutoinkin siihen tytön toivomiseen. Miksi minä tyttöä toivon? Liittyyhän se väistämättä käsityksiini sukupuolista. Kysymys siitä, missä määrin sukupuolet ovat "luontaisesti" erilaisia on sikäli lähtökohtaisesti ongelmallinen, ettei kulttuurittomia ihmisiä päästä oikein missään havainnoimaan. Mitä se luontainen edes tarkoittaa? Vihaan koko sanaa, monissa muissakin asiayhteyksissä. Kasvattajana olennaisinta minusta onkin juuri se, ettei lasta tungeta muottiin voimallisesti. Jos tyttö kuitenkin haluaa tyttöillä tai poika poikailla omasta halustaan, ei sitä toki pitäisi olla rajoittamassa, jos toimintaan ei liity varsinaisia haittoja. Sekin on tosin aika abstraktia, mikä tapahtuu "omasta halusta"; toisaalta kasvattajana haluan kannustaa lasta siihen, että hän ei sortuisi ryhmäpaineen alla.

Minulla on nähdäkseni ollut jonkinasteinen kompleksi miessukupuoleen liittyen. Tässä puhun varsin intuitiivisella ja emotionaalisella tasolla – tietoisen harkitseva puoleni ei tällaisia käsityksiä oikein salli. Lyhyesti muotoiltuna olen tavannut olettaa miesten olevan välinpitämättömiä, itsekkäitä, suvaitsemattomia ja sen sellaista. Itseni olen tietty nähnyt tästä poikkeuksena. Aikuisiällä olen hiljalleen opetellut puhumaan miestenkin kanssa avoimemmin ja ajattelemaan, että hekin ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Katson nykyään monien olevan ennemmin sellaisen mieskulttuurin uhreja kuin aktiivisesti pahoja, mutta luulen, että positiivista kehitystä yhteiskunnassamme kuitenkin tapahtuu.

Taidan kuitenkin suhtautua naissukupuoleen yhä oletusarvoisesti myönteisemmin. Naisille uskallan olla keskimäärin avoimempi. Tätä taustaa vasten attribuoin päässäni tulevalle lapsellemmekin myönteisiä ominaisuuksia sukupuolensa johdosta. Vaan kun ajattelen asiaa, en minä kyllä oleta, että pojat mitenkään syntyjään sen huonompia olisivat. Voi vain olla hankalampi opettaa poikaa vastustamaan sellaista kulttuuria, jota sukupuolensa johdosta hänelle tultaneen ajoittain tarjoamaan. (Kainiin liittyen kirjoitan aiheesta luultavasti myöhemmin lisää.) Enimmäkseen sukupuoli opitaan ympäristöstä, eikä kotiympäristö valitettavasti ole ainut, joka vaikuttaa. Tarvitsee siis opettaa myös puolustautumaan ympäristöä vastaan.

19.5.2015

Diippiä shittiä

Kirjoitus käsittelee ulostamisteemaa ja jossain määrin myös yleisesti vessakasvatusta lapsiperheen elämässä, ja se käy suhteellisen alisella psykologisella tasolla. Jos aihe tekee lukijan olon epämukavaksi, kehotan heti kättelyssä siirtymään muiden merkintöjen pariin. Olkaa varoitettuja.

Aloitetaan psykoanalyyttiseen tapaan omasta lapsuudestani. Välillisesti olen päätellyt, että itseeni on, enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti, iskostettu sellainen käsitys, että kakka on luultavasti maailman kammottavin substanssi. En ole kokenut tämän käsityksen hankaloittaneen elämääni merkittävästi ennen huoltajaksi tulemista. No, koiranomistajuudessakin oli tosin haasteensa. Uloste oli myös hyvin keskeinen tekijä, minkä johdosta aikoinaan koko vanhemmuuden pestiä epäilin.

Mitenkö sitten suhtaudun teemaan nyt, kun se on väistämätön osa arkea? Paska homma, mutta jonkun se on tehtävä. Taitaa olla niin, että paskaankin tottuu jossain määrin, mutta ei se vieläkään helppoa minulle ole. Meillä onkin ollut sellainen vähän epäreilun oloinen järjestely, että Tessa on hoitanut enimmät paskaduunit. En minä sitä mitenkään suoranaisesti vaatinut ole, mutta koen kyllä syyllisyyttä ajoittain. Tietysti käytännössä minunkin on joskus pakko hoitaa akuutteja tilanteita, ja nyt raskauden myötä Tessan vointi sanelee välillä hänen toiminnalleen rajoituksia.

Yksi seikka, johon olen joutunut tietoisesti panostamaan, on se, ettei minun inhotukseni aiheuttaisi Kainille pahoja traumoja. Olen minä siinä nähdäkseni roimasti parantanutkin. Kainia pestessäni yritän jutustella kevyesti ja hillitä neuroottista oireiluani. Joskus aiemmin muistan, että Kain näytti siltä kuin häntä ahdistaisi koko touhu minun tuskailuni vuoksi, mutta nykyään hän aika usein pussailee minua siinä samalla ja puhuu pehmoisia. Varmaan asia on siis ihan hyvällä tolalla.

Kainin niin sanottu kuivaksi opettelu on ollut meillä nyt ajankohtainen teema jo hyvän aikaa. Olemme olleet monesti laiskoja ja pukeneet Kainin vaippaan, jotta ei tarvitsisi hössöttää ja kantaa huolta paikkojen likaantumisesta; se likaantuminenkin nimittäin ahdistaa minua kohtalaisesti. Lähiaikoina olemme panostaneet vähän enemmän ja Kainin vessakäynnit ovatkin onnistuneet aika usein, vaikka vahinkojakin silti tulee. Mutta "kakka on hankala", kuten Kain itse asian on joskus pukenut. Se on kuitenkin positiivista, että uskon kenties tärkeimmän asian jo menneen perille: varsinkaan ilman vaippaa Kain ei itse haluaisi pissata tai kakata housuun. Joskus vain muut asiat tuntuvat hänestä kiireellisemmiltä kuin vessakäynti.

Kasvatuskeskustelussa tavataan nähdäkseni toistuvasti kaunistella yhtä asiaa: lapsia opetetaan ja luultavasti myös on tarpeen opettaa häpeämään. Kirjoituksen teemaan liittyen puhun tietysti häpeästä, joka liittyy housuun kakkaamiseen – ja sama pätee tietysti myös housuun pissaamiseen. Kuvittelisin, että useimmilla aikuisilla ihmisillä tärkein motivaatio olla toimittamatta asioitaan julkisilla paikoilla liittyy häpeän välttämiseen. Jostainhan se on opittu. Tietysti housujensa tuhriminen on lisäksi epämiellyttävää. Voi siitäkin toki keskustella, onko tällainen kollektiivinen häpeä yhteiskunnallisesti välttämätöntä, mutta tässä yhteydessä lähden siitä oletuksesta, että haluamme jatkossakin pitää puheena olevat eritteet pääasiassa eriöiden kontekstissa.

Toinen puoli asiassa on, että lapselle pitäisi myös opettaa tasapainoista suhtautumista itseensä ja kehoonsa ja sitä rataa. Tessa on monesti maininnut lukeneensa seksuaalisista ongelmista, joita voi seurata kasvattajien vaikeasta suhtautumisesta ulostamiseen. Voisin kuvitella tässä olevan perää, joskaan itse tutkimuksiin en ole perehtynyt. Joka tapauksessa olisi siis löydettävä jokin tasapaino: housuun kakkaamisesta tarvinnee torua, mutta ei siinä määrin, että lapsen vallitseva tunne alkaa olla itseinho. Rajanveto on hankalaa.

Omista komplekseistani johtuen olen yrittänyt olla varsin varovainen, etten lipsahda toruissani liioittelun puolelle, mutta välillä tuntuu, ettei vessaopetteluun saa riittävää pontta ilman kyllin jämäkkää otetta. Välillä jokseenkin huomaamattani ja välillä taas aivan tarkoituksella tulen vedonneeksi sosiaaliseen paineeseen – siihen, että onhan se vähän noloa, jos housuihin livahtaa ylimääräistä vielä myöhemmällä iällä, kun kaikki ikätoverit ovat jo oppineet käymään vessassa. Ja kyllä Kain vahinkoja jonkin verran nolosteleekin.

Tässäkin asiassa minun tarvitsee muistuttaa itseäni, että kehujen kautta oppiminen johtaa oletettavasti monesti pidemmällä tähtäimellä parempiin tuloksiin kuin ei-toivotusta toiminnasta moitituksi tuleminen. Kenties yksittäisen negatiivisen huomautuksen vaikutus on voimakkaampi, mutta lieveilmiöinä tullee tarpeettoman voimakasta ahdistusta ja sen sellaista, mikä taas aiheuttaa lisää ongelmia. Kyllä minäkin Kainia jatkuvasti kannustan, kun vessakäynnit onnistuvat. Ennen omakohtaista kokemusta aiheesta katsellessani lapsiperheitä vierestä arvelin, että vanhemmuus kysyy rutkasti teeskentelykykyä, kun pienistäkin lapsiin liittyvistä asioista pitää esittää olevansa innostunut. Senkin olen tässä kuitenkin tullut havainneeksi, että esimerkiksi juuri onnistuneet vessakäynnit kyllä jaksavat oikeasti ilahduttaa, kun on joutunut pyörittämään vaippa- ja pyllynpesuruljanssia aikansa.

13.5.2015

Säännöllisyys


Äiteinpäivänä kävimme pelaamassa minigolfia, josta kuva todisteena. Tämä sai miettimään erästä vanhemmuuteenkin vaikuttavaa "neuroosiani", jos termin löyhä, arkikielinen käyttö sallitaan. Olen nimittäin eksessiivisen taipuvainen keskittymään sääntöjen noudattamiseen. En minä sikäli laput silmillä kulje, että mietin kyllä, mitkä ovat tarpeellisia sääntöjä ja mitkä eivät. Useimmiten tämä ei kasvattamiskontekstissa näin ollen muodostu suuremmaksi ongelmaksi.

Mutta nimenomaan erinäisten pelien yhteydessä en välttämättä ole aina kovin mukavaa seuraa. No, aika monien muiden ihmisten ongelma lienee, etteivät he osaa hävitä tai voittaa sosiaalisesti suotavalla tavalla. Minua sen sijaan kiinnostaa voittamista selvästi enemmän se, että kaikki noudattavat sääntöjä tarkasti. Jotta tämä olisi mahdollista, säännöistä tarvitsee myös muotoilla yksiselitteiset. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että olen pelannut aika paljon lautapelejä viime aikoina ja jopa kehitellyt omia sellaisia. Pelailu on mukava yhteinen harrastus minun ja vaimonkin kesken, mutta se on myös aiheuttanut pahimpia konflikteja välillämme. Hopeareunus tässä on, että jos peliriidat ovat pahimmasta päästä, taitaa meillä mennä aika hyvin.

Pelien yhteydessä anaalisuuteni saa siinä mielessä irrationaaliset mittasuhteet, että sääntöjen noudattaminen nousee hauskanpitoa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Tosin itselläni ei olekaan järin hauskaa, jos pelejä pelataan miten sattuu. Ilman sääntöjä peleistä katoaa mielekkyys ja niistä tulee vain sarja satunnaisia tekoja. Säännöt ovat pelien pointti. En ymmärrä sääntöjen taivuttajia. Mikä ilo voittamisestakaan on, jos sen on saavuttanut huijaamalla? Eihän se edes ole voittamista. Pelissä on hyvä vain, jos osaa luovia voittoon sääntöjen puitteissa – siinä määrin kuin kyse ei ole pelkästä sattumasta.

No, palatakseni minigolfiin arvasin kyllä jo ennen radalle menemistä, että Kainin kanssa sääntöjä tarvitsee tulkita luovasti. Onhan kyseessä kolmivuotias. Jouduin pinnistelemään keskittyäkseni siihen, että Kainilla on etupäässä vain hauskaa. Kyllä minä siinä ohessa vähän annoin sääntöihin liittyviä ohjeita, mutta otin tietoiseksi tarkoituksekseni vain ylipäätään opettaa hieman kärsivällisyyttä ja tarkkuutta sen sijaan, että olisin yrittänyt saada kaikki ohjeet läpi.

Ennen peliä kysyin Tessalta, merkitäänkö Kaininkin lyöntitulokset lappuun kuten muiden. Alkuun niitä merkkailinkin, mutta kun kävi hyvin ilmeiseksi, etteivät hänen tuloksensa ole mitenkään yhteismitallisia omiemme kanssa, lakkasin. Kun puhuimme pisteistä pelin jälkeen, Kain kysyi, paljonko hän sai. "Kahdeksankymmentäviisi", Kainin mummo heitti hatusta. Varmaan Kainista oli kiva saada jokin numero, kun muutkin saivat. Minä vain olen sillä tavalla kummallinen, etten tuollaiseen pysty. Suhtaudun kielen totuusfunktiivisuuteenkin monesti typerryttävän vakavasti.

Tiedostan kyllä, että lapsen kehityksen kannalta olisi monesti sääntöjen noudattamista tärkeämpiäkin arvoja. Tällainen systemaattisuus on vain niin kiinteä osa itseäni, että olen jo pitkälti hyväksynyt, etten sitä voi suurelta osin muuttaa. On niitä kai pahempiakin luonteenpiirteitä vanhemmalle. Kuten näemmä monissa blogikirjoituksissani, tarjoan jälleen kasvatukselliseen huoleen jonkin lohdullisen näkövinkkelin itselleni ja kenties myös lukijalle: yksi asia, jonka lapsen on tarpeen oppia, on se, että ihmiset ovat erilaisia ja eri ihmisten kanssa täytyy oppia tulemaan toimeen eri keinoin. Minunkin puutteitani voi joutua sietämään.

Yksi ongelma lasten – jolla viittaan lähinnä Kainiin ja siskoni lapsiin – kanssa pelatessa on sekin, että on hyvin luonteeni vastaista antaa lapsille tasoitusta. Siinä mielessä tasoitusta voisi joskus jopa antaa sääntöjen puitteissa, että peleissä voi usein tarkoituksellisesti toimia tavalla, joka on itselle haitaksi ja kanssapelaajien hyödyksi. Kyse ei kuitenkaan ole taaskaan siitä, että minun tarvitsisi voittaa, vaan siitä, että kilpailullisten pelien idea on yrittää voittaa. Niistä katoaa yhtä lailla mielekkyys, jos niillä ei ole selkeää tavoitetta. Olenkin aika lailla päättänyt, että minä en anna tasoitusta lastenkaan kanssa. Jos tämä ei kelpaa, minun kanssani ei kannata pelata.

Kain ei onneksi vielä pidä voittamista kovin tärkeänä. Tai joskus hän jopa katsoo voittaneensa silloinkin, kun ei varsinaisesti ole voittanut. En minä tätä käsitystä aina oikaise. Ehkä Kain onkin tavoitellut jotain muuta kuin mitä pelin säännöt ehdottavat ja näin ollen todella on voittanut jotain. Eikä minun sääntöfakkiintuneisuuteni ole muutenkaan toistaiseksi ollut Kainille kummempi ongelma. Voisin kuvitella, että hankausta seuraa vasta myöhemmässä iässä, kun Kainin perspektiivi erilaisista tavoista toimia on koti- ja lähipiiriä laajempi.

7.5.2015

Syyllisyys


Syyllisyyden tunne tulee tutuksi luultavasti kaikille huoltajille. Saattaa se pysyä joskus siedettävissä mittasuhteissa, mutta kyllä se välillä varmaankin kaikkia vaivaa. Aina voisi tehdä jotain paremmin. Aina pitää olla varuillaan, ettei kehitys lähde väärälle polulle. Pahoittelen ennakkoon kirjoituksen päämäärätöntä märehtimistä, mutta tuleepa annettua kuvaa myös vanhemmuuden huolista.

Vaimo sanoi, ettei Kain ole ehkä kovin onnellinen. En minä ole Kainia erityisen onnettomana pitänyt enkä ole varma, kuinka vakavana Tessakaan tilannetta useimmiten pitää, mutta kyllä tuo jo ajatuksenakin huolettaa. Tessa on tietty myös tarkkaillut Kainia minua pidempään, joten hän osannee verrata Kainin kulloistakin käytöstä aiempiin kehitysvaiheisiin minua paremmin.

Se uusi päiväkotiryhmä Tessaa yhä huolettaa. Minua se on huolettanut nyt vähän vähemmän, kun toisinaan Kain on jäänyt sinne mielelläänkin, ei ole lähtenyt kiirellä pois ja on jopa joskus sanonut, että on ollut kivaa. Hoitajiltakin on tullut palautetta, että hyvin on mennyt monesti ja että on leikkinyt muidenkin kanssa. Mutta kyllä Kain jää välillä päiväkotiin itkien ja sanoo usein, ettei halua sinne mennä. Tämän akuuteimman huolen laukaisi nyt se, että Kain oli purrut päiväkodissa toista lasta. On Kain kyllä vihaisena ennenkin muita satuttanut, mutta tietysti sellainen pitäisi saada loppumaan ennen pitkää.

Tessaa huolettaa kai eritoten, että ei ole ehtinyt antaa Kainille kylliksi kahdenkeskistä aikaa. Suurelta osin tämä on hiljakkoin ollut käytännön sanelemaa: raskauden vuoksi Tessalla on usein ollut niin huono olo, ettei ole välttämättömien juttujen lisäksi jaksanut paljon muuta kuin maata. Ikävähän se on, mutta minkäs tekee. Kai Kainkin sen osin ymmärtää, ettei kipeänä jaksa. Tessa kai pelkää välillä, että minä olen tullut vähän hänen ja Kainin väliin ja että vauvakin vielä saattaa tulla. En siis tarkoita hänen ajattelevan, että minä jotenkin väistämättä olen heidän välissään, kun perheeseen kuulun, vaan että hän on käyttänyt minuun siinä määrin aikaa, että se on välillä ollut Kainilta pois. En minä tiedä. Minusta Kain ainakin selvästi tietää, että Tessa välittää. Saattaahan hänellä silti olla äitiään ikävä välillä.

En ollenkaan usko, että Tessa tarkoittaa minua syyllistää, mutta syyllistyn silti. Kun hänen tarvitsee keskittyä selviytymään raskaudestaan, katson, että minun hommani on keskittyä Kainiin. Jos Kain ei siinä tilanteessa ole onnellinen, tulkitsen sen paljolti omaksi syykseni. Kyllähän Tessakin Kainin kanssa kahdestaan pärjäsi aiemmin, niin pitäisihän minunkin Kain saada hoidettua. Koen itseni riittämättömäksi.

Tessan Kainiin kohdistama tunneilmaisu on yleisesti ottaen ehkä omaani heittelevämpää. Kun Tessa suuttuu, se tulee aika suodattamattomana ilmi. Kuitenkin minä lienen Kainille yleisesti ottaen ankarampi. Se vaivaa minua kohtalaisen usein. Ennen huoltajuutta pidin itseäni harvinaisen kärsivällisenä, mutta nyt koen monesti olevani liian kärsimätön Kainin suhteen. Minun pedagogiikkani on muutenkin negatiivisempaa, eli huomautan enemmän ei-toivotusta toiminnasta ja sellaista. Olen tosin tietoisesti yrittänyt kehittää positiivisempaa lähestymistapaa ja olen minä kyllä kehittynytkin. Veikkaan, että aika monille vanhemmuuden keskeisiä opetuksia on se, että oppii tekemään asioita ilon ja leikin kautta. Esimerkiksi sen sijaan, että räyhäisi siitä, ettei vaatteiden pukemisen suhteen tapahdu edistystä, voi yrittää keksiä leikin tapaan "Kuka ehtii pukea päälle ensin?". Mutta välillä olen kovin väsynyt siihen, että joka päivä tarvitsee käydä samat taistelut uudelleen. Miksei vaikka vessaan tai nukkumaan voisi vaan mennä, kun sanotaan? Usein ei tunnu olevan muita vaihtoehtoja kuin klassiset kiristys, lahjonta ja uhkailu.

Siihen nähden, millaisia psyykkisiä ongelmia minulla on aiemmin ollut, ei ehkä ole ihme, että vanhemmuus rasittaa ajoittain (vaikka rasittaahan se välillä kaikkia). Mutta ei se oikein lohduta nyt. Nyt, kun on jo tämä lapsi ja kohta vielä toinen, niiden hyvinvointi pitäisi taata. Jos Kain ei oikeasti ole onnellinen tai tulee olemaan onneton, miten sellaisen voisi kestää? No, ei kai ole vaihtoehtoa kuin yrittää panostaa kovemmin. Ja muistutan vielä itseäni: eihän se aina huonolta näytä. Ja kyllähän minäkin Kainille hellyyttä osoitan, päivittäin jopa. Hengitä.